Kyllä Siperia opettaa

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. Olin sairaana ja toipuminen pitkittyi. Mitä ajattelee kunnon perheenäiti aamuneljältä ambulanssin tullessa hakemaan häntä kotoa? No tietenkin, että kun eivät nyt lapset vain heräisi ja säikähtäisi...Säikähdyksellä silti selvisin itsekin, mutta jouduin sairauslomalle töistä yli viikoksi. Samaan syssyyn lähti mies mokoma työreissulle.

Viikon ajan keskityin käskystä pötköttelemään sohvalla. Miehen soittaessa annoin sekavia lausuntoja enkä jaksanut edes heittäytyä marttyyriksi siitä, kuinka MINÄ täällä hoidan kaikki työt yksin hänen hurvitellessaan maailmalla. (Tunnustan tavallisesti tuntevani tähän kiusausta). Oikeasti poika teki lumityöt, laittoi ruuat, haki polttopuut ja hoiti pikkusiskonsa, jotta saisin levätä ja kerätä voimia. Oli liikuttavaa seurata, kuinka hän meni ovelle vastaan iltapäiväkerhosta posket punaisina, yltä päältä lumisena palaavaa siskoaan:

- No moikka. Miten sun koulupäivä sujui?
- Hyvin. Ja arvaapa mitä meille tuli läksyksi? Uusi kaunokirjoituskirjain! Haluatko nähdä?
- No haluan! Laita vaatteet kuivumaan ja tuu näyttämään. Ruoka on kohta valmista.

Pojan ryhti tuntui oikenevan ja ääneen tuli uutta miehekästä sävyä, kun hän sai olla mies talossa. Iltaisin hän tarkisti tunnollisesti, että ovet olivat lukossa ja otti muutenkin vastuuta pyytämättä. Oli hienoa huomata, että asiat järjestyvät, vaikken ole koko ajan hääräämässä mukana. Terveellistä oli myös huomata, että asiat lutviutuvat monella tavalla, eikä minun tapani tehdä ole se ainoa oikea. Tästä mies joskus muistaa muutenkin muistuttaa.

Luin uusimmasta Kodin kuvalehdestä (3/2012) Hannele Törrösen haastattelun. Törrönen työskenteli 16 vuotta Ensi- ja turvakotien liiton kehittämispäällikkönä ja on sittemmin jättäytynyt vapaaksi kirjoittajaksi. Artikkelin oli kirjoittanut Anna Sillanpää. Lainaan katkelman jutusta suoraan:

"Nuoret suomalaismiehet osaavat keskustella ja osallistuvat kotitöihin. He ovat aivan erilaisia kuin isänsä, joiden ihmissuhdetaitoja vaimoilla on perheneuvoloissa tapana luonnehtia puutarhatonttutasoisiksi. Siksi kummastelen, miksi kolmikymppisten naisten suusta kuuluvat samat kommentit kuin 70-luvulla: "Se ei puhu. Se ei tee mitään." Miten niin ei puhu? Mitä jäi tekemättä? Kuka tekemiset määrittelee? Miehet ovat muuttuneet, miksi naisten puhe ei muutu."

Törrönen on sitä mieltä, että naisten motkotus periytyy suoraan heidän äideiltään, jotka ovat siirtäneet "tunkkaisia ajatusmallejaan miehistä" tyttärilleen.

Tässä meille nykyäideillekin tehtävää, ettemme siirtäisi tapaa eteenpäin. Että rohkaisisimme poikiamme ja tyttäriämme puhumaan tunteistaan, peloistaan ja toiveistaan. Ja että edelleen kasvattaisimme lapsiamme tasa-arvoon. Kotitöistä se lähtee.. Kenenköhän vuoro oli muuten tyhjentää tiskikone? Miksei täällä kukaan muu tee ikinä mitään...

Lumen valoa

Tyttö lähtee ulos leikkimään.

- Heippa, olet rakas! huikkaan ovelta perään.
- Niin olenkin! helähtelee iloinen ääni pyryn seasta.

Katson loittonevaa lasta, pompahtelevaa pipontupsua. Kunpa hän muistaisi sen aina.

Köyhät ritarit

Tunnustus: olen tavattoman epäkäytännöllinen taloustöissä. Nuorena ajattelin, että tuleva mieheni hoitaa ruuanlaiton samalla, kun istun tiskipöydällä ja luen hänelle runoja. Siperia opettaa, pakko on ollut ruuanlaittoakin opetella, mutta gastronomiahistoriani on samalla myös katastrofihistoriaa. Yksi kriisinpaikka parisuhteessa kuluneena syksynä oli, kun mies uhkasi leikillään laittaa Facebookiin kuvan leivinuuniin unohtamastani hiiltyneestä karjalanpaistista. Harmitti ja itketti, tunsin epäonnistuneeni naisena, vaimona ja äitinä. Nyt jo huvittaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut hiukkaakaan. Kaiken huipuksi poika harmittelee vieläkin, että leipomani patongit heitettiin pois, kun niitä olisi mainiosti voinut käyttää pesäpallomailoina.

Vaikka tolkutan itselleni, että vahvuuteni ovat muualla, ja ettei haittaa mitään, vaikka meillä toisinaan turvaudutaan "toisten äitien" laittamiin ruokiin, haluaisin sisimmässäni olla pullantuoksuinen äiti. Leipomani joulupullat kierittelivät kuitenkin muutaman päivän keittiön nurkassa, kunnes keksimme tytön kanssa paistaa niistä jälkiruuaksi köyhiä ritareita. Vaniljavaahdon ja hillon kera pullat katosivat nopeasti parempiin suihin ja yhdessä tekemisestä jäi hyvä mieli.