Viimeistä viedään

Aloite tämän blogin kirjoittamiseen tuli Ylöjärven seurakunnalta perheiden viikon innoittamana syksyllä 2011. Silloin sovimme vuoden mittaisesta rupeamasta. Yllytyshulluna olin helposti suostuteltavissa kirjoittamaan katkelmia perheemme arjesta ja parisuhteestakin. Harvakseltaan olen tätä kirjoitellut, mutta jonkin verran lukijoitakin on kirjoituksillani ollut. Kiitos teille kaikille! Tähän tekstiin lopetan hieman haikeana tämän blogin päivittämisen.

Olen saanut muutamia kommentteja teksteistäni, niiden arkisuudesta ja helppolukuisuudesta sekä huumorista on kiitetty. On myös esitetty toive, että teksteissäni olisi enemmän aitoa arjen säröä ja särmää.

Olenko antanut arjestamme liian ruusuisen kuvan? Arkemme on arkea, niin kuin kaikilla. Olen halunnut poimia teksteihini myönteisiä murusia arjesta siitä syystä, että esimerkiksi iltapäivälehtien lööppien reunustama kuva perheiden elämästä on perin toisenlainen. Kuluneena vuonna monet uutiset perheistä ovat olleet musertavia, lopullisia.

Siksi:

                     "Oman valitukseni haluan nöyrästi hukuttaa
                       maailman mahtavaan surupauhuun
                       ja muistaa: se mitä vähäisimmänkin
                       pitäisi lahjoittaa,
                       ei ole pimeyttä, vaan valon aavistus."
                                                                                     (E. A. Karlfeldt)

Toisekseen, monesti arjen melskeissä olen tuohtuneena miettinyt, kuinka mehevää materiaalia blogiini olisivat lasten törttöilyt, oma joustamattomuuteni tai miehen mökötys. Talon illalla hiljettyä ja saatuani läppärin esiin olen jo kuitenkin ehtinyt leppyä moneen kertaan (myös itselleni!). Minulle on annettu tämä porukka: Näille haluan olla hyvä, parempi kuin tänään olin.

Kolmanneksi, mikäli olisin kirjoitellut perheemme arjesta esimerkiksi neljä vuotta sitten, olisin varmasti kirjoittanut kahdesta todella haastavasta murrosikäisestä pojasta. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka toinen heistä muutti pois kotoa (toiseen kotiinsa, äidilleen). Olisin kirjoittanut siitä, kuinka tapahtumat ajoivat parisuhteemme kriisiin. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka epäonnistuneeksi tunsin itseni. En ollut pystynyt pitämään perhettä koossa. Valvoin viikkokausia öitä oman mitättömyyteni lannistamana.

Olisin kirjoittanut siitä, kuinka sain kriisiapua Pappilan Perhetalosta. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka rukouksiani kuultiin. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka unettomien öiden jälkeenkin aamut armollisina valkenivat.

                                                    - - -

Viikon kuluttua olemme miehen kanssa ohjaajina viikonlopun mittaisella parisuhdekurssilla. Emme asiantuntijoina, vaan vertaisina, kanssakulkijoina omine vikoinemme ja puutteinemme, mutta halukkaina oppimaan. Yli kolmentoista vuoden yhteisen taipaleen jälkeen me tahdomme. Aina se ei ole helppoa. Se on kaikkien ponnistelujen arvoista. Häävalssimme sanoin: Nothing else matters.

Seurakunta järjestää monenlaista toimintaa parisuhteen parhaaksi. Kynttiläillallinen on kaunis, lämmin, romanttinen tilaisuus. Vielä on illalliskortteja jäljelleä! Rohkeasti mukaan, mekin olemme menossa:

Parisuhteen parhaaksi

Pe 23.11.2012 klo 18.30 Kynttiläillallinen
Ylöjärven srk-keskuksella (Kirkkotanhuantie 1)

Parisuhdeaikaa musiikin, herkullisen ruuan ja pienen ohjelman äärellä. Juhlaillallinen sekä Minna ja Jussi Pyysalon konsertti. Ilmoittautuminen ja illalliskorttien lunastus 9.11 mennessä Perhetalolta. Illallisen hinta 40 €/pariskunta. Ei lastenhoitoa.

Pappilan Perhetalo

Loilantie 3-5, Ylöjärvi
puh. 044 7868 174 (Terhi)
tai 044 7868 020 (Hanna)
sähköposti: perhetalo.ylojarvi[ät]evl.fi

"Viel on sulla leikin aika, aika armas lapsuuden..."

Tytär on menossa ensimmäistä kertaa uudelle kaupungin nuorisotilalle. Nyt hänkin pääsee!

- Tiedätkö sä äiti yhtään, mitä siellä tehdään? hän kysyy tietäväisen kuuloisena.

- No? utelen.

- Siellä vaan kuule ollaan! minua valistetaan.

Kun 9-vuotiaat ovat kovalla tohinalla ovella menossa, isä huikkaa tyttärelleen:

- Ei sitten juosta poikien perässä!

- Ne kuule juoksee meidän perässä! vastaa yksi tytön kavereista reippaasti.

Kikatusta. Juoksevat ikkunan ohi. Mies katsoo perään ja huokaisee. Meidän vauva siellä menee...

Nuorisotilalla käydään muutaman kerran olemassa 3-6-luokkalaisten vuorolla alkuillasta. Innostus hiipuu pian ja kavereiden kanssa aletaan sen sijaan pitää Naurukerhoa, jolle on laadittu oikeudenmukainen säännöstö. Kerhon ohjelmassa on tähän mennessä ollut mm. majanrakennusta patjoista, askartelua sekä näytelmä, jota minutkin kutsuttiin katsomaan. Näytelmässä seikkailivat flamenco-tanssijatar, tiikeri, tarjoilija ja poliisielefantti. Se sisälsi seuraavankaltaisia repliikkejä:

"Kylläpä kunnon ateria virkistää raskaan poliisityöpäivän päätteeksi."

ja

"Ahaa, nautitte siis kaalinne kääryleen muodossa." 

Nautin joka hetkestä ja annoin lapsille kiittävää palautetta. He jäivät (kerhonsa nimen mukaisesti) kikattamaan ja laatimaan tohkeissaan uusia näytelmäkäsikirjoituksia.

Illalla kysyn tytöltä, miksei muutamaa kaveria ole vähään aikaan näkynyt.

- Ei ne enää leiki. Ne on kuule TEINEJÄ!

Naurahdan.

- Ihan oikeesti on. Niillä on nahkasaappaat ja nahkatakit!

Vanhempainvartissa opettaja kertoo, että tämän luokan tytöt vielä leikkivät ja heittelevät kärrynpyöriä, mutta monilla rinnakkaisluokan tytöillä on jo paksusti pakkelia ja roikkuvat korvikset. Hän sanoo olevansa iloinen 3-luokkalaisista leikkivistä tytöistään. Niin olen minäkin. 

Äkkipysähdyksiä

Syysflunssa vaivaa, mutta olen lähdössä töihin kesken sairausloman. Sijaiskielto, työt kaatuvat omaan ja kollegojen niskaan. Mieluummin menen puolikuntoisena töihin kuin näännyn vihkopinojen huojuvien tornien alle tuonnempana. Typerää, tiedän...Yritän silti vakuutella työkuntoisuuttani aamiaisella sekä aiheesta mököttävälle miehelleni että itselleni. "Mähän näytänkin jo paljon paremmalta kuin eilen", kähisen.
Mies katsoo minuun hitaasti, ei vaivaudu vastaamaan. Suuttunut on.

"Sun kuuluu nyt tähän sanoa, että ainahan sinä näytät yhtä hyvältä, rakkaani", jatkan dialogia sinnikkäästi yksikseni. "Kiva, kun sä sanot, mitä mun pitää sanoa. Ei tarvi miettiä", mies sanoo ja kuulostaa jo melkein leppyneeltä. Ei suostu pussaamaan, mutta halaa sentään. Ja kehottaa ajamaan varovasti.

Ensimmäisen kerran tänä syksynä liukastelen mutkassa työmatkalla. Joka-aamuiset peuralaumat käyskentelevät peltoaukeilla aamu-usvassa. Paluumatkalla tielle ponkaisee kaksi hirveä, joita auto vastaantulevien kaistalta väistää eteeni. Onneksi ehdin hyvin jarruttaa. Yhdelle peuroista on näköjään käynyt huonosti, se makaa hengettömänä pientareella. Sadankahdenkymmenen kilometrin päivittäisellä työmatkalla sattuu ja tapahtuu. Kunpa ei sattuisi kohdalle.

Palaan kotiin väsyneenä ja mietteliäänä ja alan  valmistella tyttären kanssa päivällistä (sanokaa tosi-tv:stä mitä sanotte, niin ainakin meillä Junior master chef -ohjelma on innostanut nuorimmaisen keittiötöihin, lähes päivittäin saamme nauttia hänen keitoksistaan: rieskoja, pannukakkua, kanapastaa, salaatteja...) Tyttö kaivaa repustaan uudet koulukuvat ja järjestää magneettikuvansa jääkaapin oveen. Se on jo kolmas. Kuviensa alle hän järjestää isoveljen kuvat. Koska niitä ei ole kuin kaksi, saa kolmanneksi mustatukkaisen isoveljen tuuraajaksi kelvata tsekkiläisen animaatiohahmo myyrän kuva. Yhdennäköisyys on ilmeinen, purskahdan nauruun ja kohta hekotamme yhdessä tytön kanssa aivan hervottomina. Väsymys on hetkessä poissa ja kai kohta jo flunssakin.

Ja onhan se mieskin ihana, kun huolehtii...

Lasten suusta

Tytär esitteli silmät loistaen koulusta saamaansa Gideonien lahjoittamaa pikkuruista kirjaa: Uusi Testamentti, psalmit ja sananlaskut. Saviruukun kuva kannessa on samanlainen kuin yli kolme vuosikymmentä sitten saamassani viininpunaisessa painoksessa. Raamatunkäännös on uusi, mutta sisältö tuttu.

- Ja arvaa mitä, sitten me käteltiin lahjoittajaa, ja sillä oli aivan hikinen käsi!

Hetki on siis ollut kaiken kaikkiaan ikimuistoinen.

Illalla kiipeän lastenhuoneeseen lukemaan Saariston lapsia. Tyttö on kuitenkin löytänyt jotakin kiinnostavampaa. Hän istuu vuoteellaan ilkikurisesti hymyillen:

- Kuunteleppa tätä: "Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon." (Ef. 5:22-24). Niin että mitäs tästä sanot, äiti?

Kyllä huomaa, että parisuhdeasiaa on tässä taloudessa pohdittu lastenkin kuullen.

Iltalenkillä ystäväni kertoo, että hänen poikansa oli löytänyt Uudesta Testamentistaan sanan seksi. Hieman kummastelen asiaa, mutta tarkempi tutkimus paljastaa, että esipuheesta Apua elämän eri tilanteisiin löytyy muiden ohessa myös väliotsikko Seksi. Tämä oli 9-vuotiaita poikia tietysti suuresti kiinnostanut. Ensimmäinen Raamatun jae otsikon alla on Sananl.18:22. "Onnen löytää, joka vaimon löytää, hän on päässyt Herran suosioon."

Laatuaikaa

Istun aamuvarhaisella terveyskeskuksen uneliaassa odotushuoneessa. Vastapäisellä penkillä nuokkuu toisella vuosikymmenellä oleva poika isänsä vieressä. Isä vilkuilee kelloaan, hänellä on ehkä kiire töihin...Vuoronumeronäyttö piippailee verkalleen, ohi kulkevan lääkärin sandaalit läpsähtelevät tehokkaasti.

Isä vilkaisee poikaansa ja kohottaa äkkiä kätensä. Hän pyyhkii hellästi peukalollaan pois maitoparran pojan suupielestä. Poika sulkee silmänsä ja hymyilee pienesti. Melkein kuulen hänen hyrisevän.

Painepesuriprinsessa

Kivityö pihamaalla jatkuu. Koska tytär on huomannut, miten kivaa on pestä kiviä painepesurilla, saan keskittyä lempipuuhaani, kivien kärräämiseen kottikärryillä. Saparopäinen, saapasjalkainen tyttö seisoo tukevassa haara-asennossa ja ruiskuttaa tomerana painepesurilla valtaisaa kivikasaa. Minä kärrään kiviä lähes puhkiruostuneella kärryllä, mies asettelee murikat huolellisesti sopiviin kolosiin. Samaan aikaan 17-vuotias vapaaherra makaa puutarhatuolissa kirjoitellen jotakin salamyhkäistä mustakantiseen muistikirjaansa. Ehkä siitä, kuinka hänen on vaikea keskittyä taiteellisiin pyrkimyksiinsä moukkamaisen perhekunnan kolistellessa aivan korvan juuressa ymmärtämättä luovuuden tuskaa.

Yläkoululaisten kanssa olimme minuuden markkinoilla. Jokaiselle jaettiin summamutikassa viisi lappua, joissa luki ominaisuuksia. Niistä sai pitää heti ne, joiden katsoi sopivan itseensä ja loppuja sai yrittää vaihtaa muiden kanssa kääntöpuoli päällepäin. Lappu, jossa luki KAUNIS palautui kouraani yhä uudelleen, se ei kelvannut kenellekään. Lopulta lappunen jäi minulle. Aika monta naurunpyrskähdystä lappuseni saikin aikaan, kun esittelimme muille ominaisuutemme perustellen ne. Sanoin, että tiedän olevani kaunis, koska mieheni on sanonut minulle niin!

Kauneudesta virisi pitkä keskustelu erään tyttöryhmän kanssa. He pohtivat, missä iässä olivat alkaneet suhtautua omaan ulkonäköönsä kriittisesti. Kuudennella luokalla se oli, he tuumivat. Yläkouluun siirryttäessä se viimeistään tapahtui, sitä ennen oli oltu kauniita, mutta sitten yhtäkkiä olikin nenä liian leveä, vatsa pömppö, hiukset lättänät tai muuta katastrofaalista. Sitten kerätään kehuja sosiaalisessa mediassa: "Mä näytän ihan kamalalta!" Eräs tytöistä puhui sisäisestä kauneudesta ja siitä, että se näkyy kyllä uloskin päin. Ajatus sai empivää kannatusta.

Löydän tyttären koulukirjan välistä lapun, johon on oman kämmenenkuvan sisään pitänyt kirjoittaa itseensä liittyviä asioita. Tyttären sanoja ovat mm. ILOINEN, SÖPÖ ja HYVÄ KIROITTAMAAN. Tutkimme lappua miehen kanssa illalla ja olemme iloisia siitä, millaisena hän itsensä näkee. On kuin olisimme jossakin onnistuneet. Murrosikää odotellessa...

Aamuradiosta kuulen, että Suomeen ollaan tuomassa amerikkalaistyyppisiä lasten kauneuskilpailuja. Ajatus lasten laittamisesta paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella järkyttää minua. Muistan lapsena siskon kanssa leikkineeni missikisoja, jotka päättyivät aina ratkaisemattomasti, koska vanhempiemme mielestä olimme yhtä kauniita. Kerran vaadimme lippuäänestystä, jotta asia vihdoin ratkeaisi lopullisesti, mutta saimme molemmat yhden äänen kauniilta ja viisailta vanhemmiltamme. Tasapeli!

Rakkaus ja moottoripyörän kunnossapito

Lähdimme muutaman vuoden tauon jälkeen miehen kanssa moottoripyöräreissuun. Suuntasimme kohti Itä-Suomea. Mies ajoi ja minä istuin tiiviisti takana. Silloin tällöin torkahdinkin kyydissä, mutta havahduin, kun hän taputti hellästi polveani herättääkseen tarkkaavaisuuteni aikoessaan lähteä esimerkiksi rekkaa ohittamaan.

Muuten hellittely moottoripyöräilyn maailmassa tarkoittaa  varusteiden vuoksi michelinmäisen kömpelöitä halaushetkiä huoltoasemilla ja kypärän kopautusta toista vasten. Aina ei sanoja tarvitakaan, on hyvä vain olla lähekkäin, matkalla samaan suuntaan. Tarraudun häneen, eikä väliimme mahdu mitään. Maisemassa tuoksuu niitetty heinä, tukkipino, lehmänlanta, suopursu ja mesiangervo. Taukopolulta löytyy lähde ja mustikoita.

Perillä pakkasimme eväät reppuun ja pyöräilimme lainapolkupyörillä harjumaastossa. Niemen kärjestä kahlasimme läheiseen saareen, jossa vietimme helteistä päivää hiekkarannalla. Kiireettömiä, huolettomia  kesähetkiä toisistamme nauttien.

Kävelimme pitkospuita hiljaisuuden polkua kohti tsasounaa. Periltä löytyi monia matkantekoon ja koko elämän matkaan soveltuvia tekstejä.

                              "Herra, kiitos että sinä kuljet
                               kanssani niin moottoritien kiivaassa sykkeessä
                               kuin kylätien kuiskailevassa hiljaisuudesssa,
                               niin pimeässä, sateessa, valossa kuin
                               kuivalla kelillä.
                               Herra, saata minut kerran perille kotiin
                               kaikkien polkujen, teiden,
                               mutkien ja mäkien jälkeen."

                                     Risto Kormilainen (Tie tulkoon vastaan ystävänä, Kirjapaja 2011)

Moottoripyörä kesti ensimmäisen yli tuhannen kilometrin reissunsa kunnialla, mutta sitä huollettiinkin säännöllisesti matkan varrella muun muassa ketjuja rasvaamalla. Kahdenkeskisellä matkalla hellyys välillämme lisääntyi, kun saatoimme keskittyä vain toisiimme. Hieman oli hirvittänyt jättää ensi vuonna täysi-ikäistyvä poika kaverinsa kanssa kolmeksi yöksi talonvahdiksi, mutta luottamus näytti kannattaneen.  Naapurien mukaan rumpuja ei ollut paukutettu yömyöhään eikä virkavaltakaan ollut vieraillut. Tyttö oli ollut mummon kanssa mökkeilemässä ja ylpeili uimahyppy- ja lättyjensyöntiennätyksillään. Näytti kuin hän olisi kasvanutkin. Oli hyvä olla kotona taas.

Tämän huoltohetken voimin jaksamme toivottavasti miehen kanssa taas arkea, joka erään parisuhdeoppaan mukaankin on extreme-laji. Ettemme vain kiireessä kulkisi toistemme ohi, tai itsemmekään.

                                "Tie tulkoon vastaasi ystävänä.
                                 Valaiskoon aurinko kasvojasi.
                                 Vahvistakoon tuuli selkääsi
                                  ja sade ympärilläsi
                                  juottakoon vainioita.
                                  Ja siihen sakka, kunnes
                                  taas tapaamme toisemme,
                                  pitäköön hyvä Jumala sinua
                                  kädessään."

                Vanha rukous Irlannista (Tie tulkoon vastaan ystävänä, Kirjapaja 2011)


       

Kesätöitä ja kivenpyöritystä

Pojan kesätyö loppui. Hän totesi töistä tultuaan, että radiosta oli työmatkalla tullut viimeiseen työpäivään sopiva kappale, Apulannan Armo, jossa lauletaan: "Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista..." Että voikin olla myönteinen asenne työntekoon! Olen niin ylpeä hänestä.

Työteliäs miehenikin aloitti kesälomansa tarmokkaasti. Ensimmäisenä loma-aamuna herätti kello koko porukan kahdeksalta ja lähdimme viettämään laatuaikaa Koukkujärven kaatopaikalle. Juoksujalkaa lajittelimme peräkärryllisen metalliromua, pahveja, maalijätteitä ynnä muuta asiankuuluviin kontteihin ja lavoille. Kaikenlaista kiinnostavaa näyttivät ihmiset pois heittäneen, ja oikein harmitti, etteivät kaatopaikat ole niin kuin omassa lapsuudessani, jolloin pääsimme siskon kanssa papan mukana kaatopaikkareissuun ja takaisin tullessamme oli pakettiautokuorma toisinaan isompi kuin mennessämme.


Pappa oli kierrätyksen ehdottomia edelläkävijöitä. Meidän lasten mielestä paras kaatopaikkalöytö oli traktorin sisäkumi, josta oli iloa vuosikausiksi. Koko kulmakunnan lapset mahtuivat uimaan samalla uimarenkaalla ja sen päältä hypittiin huimia pomppuja järveen lapsuuden kesinä, jolloin aurinko paistoi aina. Muistan, kuinka innolla pyöritimme valtavaa rengasta rantaan hiekkatie pölisten ja kuinka hyvä sen päällä oli istua mummolan pihassa uintiretken jälkeen syömässä papan vastasavustamia muikkuja...


Mutta enää eivät pääse lapset kaatopaikalle konttailemaan ja löytöjä tekemään, kuten eivät myöskään keskenään uimaretkille. Miten ihmeessä selvisimme hengissä lapsuudestamme? Valvommeko nykyään lapsiamme liikaa? Tytär opasti minut metsän halki kulkevalle oikopolulle ja olin oitis varoittelemassa häntä kulkemasta polkua koskaan yksin, ja muistuttamassa, että vieraiden mukaan ei saa lähteä, ja jos joku yrittää napata hänet mukaansa, pitää huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähtee..."Höh", totesi tyttäreni, "jos joku yrittää minut siepata, niin minä kutitan!" Voi minun pikkuistani! Varjele, Isä hänen kulkuaan.


Tuossa tytär kantaa apunamme liian suuret työhanskat kädessään tomerana talonreunuskiviä. Koko ajan hän tarinoi ja selvittää jotakin ja työ sujuu siinä sivussa meiltä vanhemmiltakin keveästi kuin leikki.  Kivenpyörittäjien ahkeroidessa muistuu mieleeni kaksi tapausta. Ensimmäinen on alakoulusta. Luokkakaverini myöhästyi koulusta puoli päivää, koska oli koulumatkalla löytänyt hienon kiven, jonka halusi ottaa mukaan ja jota pyörittäessä matka ei edennyt aivan tavanomaista tahtia. Vahtimestarimme moitti häntä ja kysyi, miksei hän ottanut valtavaa murikkaa mukaansa pyöriteltäväksi vasta kotiin palatessaan. "En minä voinut sitä jättää, se oli niin hieno, että joku olisi voinut sen ottaa", totesi poika. 


Tytär oli noin kolmivuotias, kun olimme seurakuntatalossa Sanan ja rukouksen illassa. Paikalle oli kannettu kasa eri kokoisia kiviä, ja illan puhuja kehotti kutakin ottamaan sieltä oman syntikivensä ja tuomaan sen alttarille. Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, oli pikkuinen tyttömme hakenut joukosta suurimman kiven ja lähtenyt vaivalloisesti kantamaan sitä kohti alttaria. Mitä hän mahtoi mielessään miettiä...


Nyt lähden tästä laiskottelemasta miehen seuraksi kantamaan lisää kiviä. Enää neljätuhatta kiloa, hän kävi äsken ilmoittamassa. Jaettu työn ilo on paras ilo!

Iltamietteitä

Isovanhempani joutuivat viikon sisällä kumpikin kotoaan sairaalaan. Olimme juuri käyneet katsomassa mummoani osastolla, kun näimme ambulanssin mummolan talon edessä ja niin myös pappa joutui sairaalaan. Aina tavatessani heitä ymmärrän olevani etuoikeutettu, kun saan vielä pitää mummoni ja pappani ja lapseni saavat tuntea isoisovanhempansa.

Ambulanssi mummolan ovella ja isomummo sairaalapyjamassa mietityttivät tytärtä. "Toivottavasti isomummo ja isopappa ei vaan kuole", hän totesi kyyneliä silmissään. Keskustelimme siitä, että kukaan ei täällä maan päällä elä ikuisesti, ja että isomummo ja isopappa ovat saaneet elää pitkät ja vaiherikkaat elämät. En minäkään silti millään heistä luopuisi.

Tyttären kaveri oli yökylässä ja kertoi aamiaisella, että hänen vaarinsa on juuri kuollut. Sanoin olevani pahoillani. Tyttö katsoi minuun vilpittömän hämmästyneenä ja totesi: "Miksi ihmeessä? Eihän se sinun syysi ole!" Kerroin, että näin on tapana sanoa, kun jonkun läheinen on kuollut. Sillä tavalla ilmaistaan, että ymmärretään, että toinen on surullinen ja halutaan lohduttaa häntä. Ja että sanonta saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta ihmisten on vaikea keksiä, mitä sanoa, kun on kyse niin suuresta asiasta. "Ahaa", tyttö sanoi, "hyvä tietää!" Hän jatkoi aamupalan syöntiä mietteliäänä ja minun sydäntäni riipaisi hänen menetyksensä.

"I think you die when you run out of your birthdays", totesi ystäväni pieni  poika keväällä. Ihminen kuolee, kun hänen syntymäpäivänsä loppuvat. Miten viisaasti sanottu, ja miten lohdullista on, ettemme tiedä (syntymä)päiviemme määrää.

Arvokasta aikaa

Viime viikon olivat lasten serkut meillä hoidossa ja vipinää riitti aamusta iltaan. Onneksi sää helli serkkuleirin viettäjiä. Suosimme paikallisia, pirkanmaalaisia ja pääasiassa maksuttomia ajanvietteitä. Kalevan iikennepuistossa tuli vietettyä useampana päivänä monituisia tunteja, nyt on ajokortit suoritettuna ja yksi liikennepoliisikin porukassa. Minuakin muistutellaan nyt turvavälin pitämisestä liikenteessä. Hyvä näin! Pikku-Ahveniston luontopolku tarjosi monenlaisia elämyksiä, kääpiä, naavaa ja nuijapäitä ihmeteltiin ja grillikodassa paahdettiin vaahtokarkkeja. Paikallisen kesäteatterin Heinähattu ja Vilttitossu naurattivat kaikenikäisiä. Vuorentaustan koulun takaa löytyi esikoisen opastuksella mainio boulder-puisto (kiipeilyyn sopivia kivenlohkareita), ja sielläkin vierähti aikaa. Hieman pikkutyttöjä alkuun mietitytti koululla viihtyvä mopopoikaporukka. "Onkohan ne pahiksia", tytöt pohtivat. Päätimme tiedustella asiaa.

"Anteeksi, mutta tuumasimme tuolla, että mahdattekohan te olla pahiksia, vai uskaltaako tänne tulla kiipeilemään", kysyin poikalaumalta. "Ei olla", totesivat pojat hymyssä suin ja aloitimme rauhallisen rinnakkaiselon koulun paahteisella pihamaalla. Olisi varmaan poikienkin tehnyt mieli kiipeilemään, mutta eihän sitä kehtaa, joku voi pitää lapsellisena...Minua vakaasti keski-ikäisenä eivät moiset huolet enää paina, vaan tein lasten yllytyksestä innolla voltteja rekkitangolla. 

Loma ei ole sujunut pelkästään auvoisasti. Työasiat kiristävät ja pahaa mieltäni olen purkanut puolisoon, joka on täysin syytön tilanteeseen ja joka puolestaan on ollut stressaantunut omien aikataulujensa vuoksi. Onneksi tunteita on tuuletettu melko räiskyvästi puolin ja toisin nyt, kun miehen loma ei ole vielä alkanut. Josko sitten yhteisen loman aikaan olisi yhteiselo taas leppoisaa...Mitä pitempään olemme olleet yhdessä, sitä harvemmin riitelemme. Ja sitä kurjemmalta se minusta aina tuntuu; emmekö me koskaan opi?

Työ, sen kuormittavuus tai puute nousee puheenaiheeksi ystävien kanssa entistä useammin. Miten vanhempien huoli työstä tai uupuminen heijastuvat lapsiin? Kuinka usein parisuhteen kriisien syynä onkin esimerkiksi sietämätön työtilanne tai työttömyyden aiheuttama ahdistus? Yritän tolkuttaa yhtä paljon itselleni kuin muillekin, että työ ei ole ihmisen mitta, ihmisen arvo ei ole työstä riippuvainen. Raamattu opettaa, että Jumalan kuvaksi luotuna jokaisen ihmisen arvo on loukkaamaton ja luovuttamaton. 

Ainutlaatuinen

Aloitimme kesäloman kunnon vatsataudin kourissa. Matot rullalla, toinen vessosta vain taudinkantajien käytössä, sairastuneet torkkumassa sohvalla, taukoamaton juotavan tyrkyttäminen, ämpärivarustus...Sitä normaalia lapsiperheen arkea... Äkkiarvaamatta voipunut pienokainen pyörtyä kopsahtaa lattialle kalpeana kuin lakana. Sen häivähdyksen ajan, kun hän sylissäni mutta ei läsnä, jaan jokaisen vanhemman peloista suurimman.

Hetken kuluttua väri palailee tytön kasvoille ja hän katsoo minuun hämmentyneenä. Halaamme ja kiellän häntä ankarasti säikyttämästä minua toiste tuolla tavoin. Tyttö hymyilee.

Haen lisää mehua. Jääkaapin ovessa on runo, jonka opettaja oli laittanut kevättodistuksen mukaan. Sen kertosäe kuuluu:


"Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan."

(Johanna Kurkela: Ainutlaatuinen)

Perhe kuvassa

Poika on innostunut lukiossa filosofian ja psykologian opiskelusta. Päivällisellä hän muistuttaa pikkusiskoaan, että tämä on luvannut osallistua psykologiseen testiin ja haastatteluun. Tutkimukseen tarvitaan mukaan myös neuvolakortti ja vauvakirja. Molemmat ovat aivan täpinöissään, sekä tuleva psykologian professori että haastateltava. Tutkimustilanne on rauhoitettu, mutta tuloksista saan sentään jotakin tietoa:

"Minun piti piirtää perhekuva meistä eläiminä. Piirsin iskän karhuksi, koska iskä on niin karvainen. Toisen veikan piirsin apinaksi, koska hän aina leikkii minun kanssani ja apinat ovat leikkisiä. Toinen veikka on lammas, koska lampaat ovat niin suloisia. Minä olen tietysti possu, koska possut ovat veikeitä. Sinä olet papukaija."

En uskalla kysyä, miksi. Myöskin herra tutkija näyttää hieman hämmästyneeltä lammasmaisuudestaan. Olen poissa tolaltani vielä töissäkin. Työtoverit lohduttelevat, että papukaijat ovat värikkäitä...Onneksi tutkija selittää, että tehtävän tarkoitus oli selvittää perheenjäsenten keskinäisiä suhteita välimatkojen perusteella. Ja iskän sijainti keskellä kertoo kuulemma siitä, että kuopus pitää häntä perheen päänä.

Ehkä lasten piirroksista ei kannata köökkipsykologialla tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Muistan, kuinka äitini aikanaan tarkasteli huolestuneena päiväkoti-ikäisen pikkuveljeni piirrosta, jossa oli kuulemma veli kavereineen. Kaverit olivat yhdessä porukassa, lähekkäin, kun taas veli seisoi kaukana muista, yksikseen. Lisäksi hänen kasvonsa olivat ristikon peitossa. Äiti mietiskeli, että onkohan veli yksinäinen tai vieläpä kiusattu, vai miksi hän näkee itsensä tuollaisena. Ehdotin, että kysytään veljeltä, miksi hänen naamansa päällä on moinen risuaita.

"Mää oon molari", kuului ytimekäs vastaus.

Taimia tarhassa

Tyttö istuu keittiötikkailla, antaa hiustensa valahtaa kasvoilleen ja puhaltaa ne sitten sivuun. Tämä kaikki hassuin ilmein höystettynä ja kikatuksella kuorrutettuna. "Paljon iloa otsatukasta!" hän toteaa hilpeänä esityksensä päätteeksi.

Hetken kuluttua kuuluu television äärestä laulukisakatsomosta huuto: "Mitä on parsamainen into? Tuomari sanoi äsken, että esiintyjällä oli parsamaista intoa!" Varsamaista intoa pursuava tyttäreni lienee kuullut väärin, mutta sanonta otetaan heti monikäyttöisenä arjen palvelukseen. Tunnen esimerkiksi siivoamiseen lähinnä parsamaista intoa ja ihmettelenkin, kuinka vähän puhutaan kotitöistä downshiftaamisesta (eli leppoistamisesta), jota olen harrastanut jo pitkään.

Ehkä parsamaisuuteni paistaa jo välillä töissäkin, koska siellä murrosikäinen piti minulle juuri kiukkuisen aikuisväestön toimintaa kritisoivan puheen, jossa totesi  mm: "Turha kuvitella, että me teidän vaippoja vaihdetaan sitten kun vihanneksina makaatte." Katsoin häntä: pientä, äkäistä, sitkeää versoa, jonka sisällä elämä tempoilee moneen suuntaan ja mietin ikkunalaudalla valoa kohti kurkottavia auringonkukan taimia. Pitäisiköhän niille jo väsätä jonkinlaiset tuet vai pysyvätkö itsekseen pystyssä? Koska ne mahtavat olla valmiita istutettaviksi pihamaalle? Pärjäävätkö?

Maailmanloppuja

Vilkaisen autoa ajaessani taustapeiliin. Takapenkillä tyttö on laskenut kirjan hetkeksi syliinsä. Kevätaurinko on pisamoinut tyttären nenän, mutta otsa on huolestuneesti rypyssä: "Äiti, yks kaveri sanoi, että maailmanloppu tulee tänä vuonna..."

Olen iloinen, että hän kertoo huolensa minulle. Seitsemänkymmentäluvun lopulla odotin ystäväni kanssa maailmanloppua kerrostalon rappukäytävässä hiljaa, käsi kädessä. Olimme löytäneet rapusta lappusia, joissa maailman loppumisen tarkka aika oli kerrottu.

Ensimmäisessä rannekellossani oli  punainen nahkaremmi. Tuijotimme viisareita hämärässä. En muista ihmetelleeni, mikseivät vanhempamme olleet maininneet meille mitään maailman loppumisesta. Ehkä he eivät olleet halunneet huolestuttaa meitä, tuumailin. Maailmanlopun ajankohdan mentyä ohi avasimme vaitonaisina painavan oven. Ulkona kaikki tuntui jatkuvan niin kuin ennenkin.

Nyt tyttö vaikuttaa herkemmältä ja huolestuneemmalta kuin vuosi sitten, jolloin kuuntelin tuttavaperheen kymmenvuotiaan pojan aloitetta pian koittavasta maailmanlopusta. Tuolloin pojan 7-vuotias pikkusisko keskeytti nopeasti ja topakasti moisen pelotteluyrityksen: "Kuulehan nyt, sellaisia maailmanloppuja on ollut vaan ennen vanhaan!"

Muistelemme yhdessä tarinaa Nooan arkista. Tytär ottaa itse puheeksi sateenkaaren Jumalan merkkinä. Sitä ei juuri nyt näy, mutta se on merkkinä lupauksesta ja herättää toivon. Rypyt lapsen otsalla siliävät nopeasti ja hän uppoutuu jälleen kirjaansa.

Jään huolestuneena miettimään, olenko siirtänyt omat ahdistukseni lapselleni. Mietin omaa, synkkyyteen taipuvaista mieltäni ja muistan erityisesti nuorena tuntemaani epätoivoa. Kunpa osaisin välittää lapselleni toivon sanoja ja uskoa tulevaisuuteen.

Tähtipölyä

Viime viikonlopun vietimme Kataja Ry:n järjestämällä parisuhdekurssilla Ylöjärvellä Pappilan perhetalossa. Edellisviikonlopun tiiviin kaksin kiehnäämisen jälkeen iski pelko, että parisuhdettamme uhkaa jo kahdenkeskisen laatuajan yliannostus! Onneksi mies tasoitti tilannetta lähtemällä heti maanantaina viikoksi työreissuun. Nokitin sinkautumalla seurakuntatalolle naisteniltaan kuulemaan mainion Salme Blomsterin luentoa aiheesta "Miten toimia vaikeissa ihmissuhteissa."

Parisuhdekurssilla keskityimme mm. olemassa olevan hyvän merkille panemiseen ja sanoittamiseen sekä toiveiden ja tarpeiden rakentavaan ilmaisemiseen. Kurssi oli työviikon perään raskas kokemus. Työtä parisuhteen hyväksi tehtiin hartiavoimin ja tunteet pinnassa. Lauantai-iltana olimme aivan uuvuksissa, mutta sunnuntain jälkeen mieleni oli levollinen ja innokas. Teimme esimerkiksi sopimuksen yhteisestä viikottaisesta arjen luksushetkestä. Sen sisältö jääköön salaisuudeksi... Lisäksi otimme käyttöön ajatuksen tähtihetken jakamisesta. Kerromme siis toisillemme, mikä toisen teko on tehnyt meidät iloiseksi esimerkiksi aamulla/ illalla/tänään/tällä viikolla.

Kysyn myös lapsilta päivittäin heidän tähtihetkistään. Eilen tyttö oli kiipeillyt puissa kaverin kanssa ja poika selvittänyt uuden skeittireitin. Tänään oli koululla käynyt kirjastoauto (tyttö) ja pikkusisko oli auttanut tiskikoneen tyhjentämisessä (poika). Puhumme siitä hyvästä, mitä meillä on.

Illalla yllätin silti itseni kiukuttelemassa puhelimessa miehelleni siitä, ettei tulostin toimi. Miten helppoa on takertua siihen, mikä ei toimi sen sijaan, että iloitsisi siitä, mikä toimii. Nimim. Jatkokurssin tarpeessa.

Takaisin kartalle

Kaupunkilomailimme miehen kanssa pääsiäisenä. Kahdenkeskinen reissuhan on aina hyvä tapa päivittää parisuhdetta, kuten muitakin ihmissuhteita. Muistan nuoruudesta lomamatkoja hyvän kaverin kanssa. Ympärivuorokautinen yhdessäolo sai yllättäen huomaamaan toisessa kaikenlaisia ärsyttäviä piirteitä...

Kaukana kotoa, irti arjen haasteista on mahdollisuus (ja uhka) tutustua rinnallakulkijaan uudelleen. Pikaiset kohtaamiset arjessa (tänä aamuna viisi minuuttia, töiden jälkeen peräti kymmenen, iltamyöhäisestä on toiveita yhteiseen aikaan, mutta kun tuo murkkukin valvoo niin pitkään ja haluaa seurustella kanssamme...) sallivat ohikulkemisen ja -katsomisen. Toimitamme kiireisesti yhteiset asiat, sovimme aikatauluista ja muistuttelemme toisiamme. Illan tullen uuvahdamme television ääreen, keskustele siinä sitten. Vieri vieressä, silti välillä niin kaukana toisistamme.

Mutta matkalla! Kymmenien kilometrien kävelyt käsi kädessä, hermoja kiristävät eksyilyt metroverkostossa, henkeäsalpaavat näkymät, pitkät illalliset, lentokentän ainokaisessa pallotuolissa yhdessä mykkyrässä nukkuminen, kinastelu välttämättömistä nähtävyyksistä ja ajankäytöstä, hotellihuoneen aamuinen hiljaisuus ja kiireettömyys - kevätaamun kalpeassa valossa katson vierellä nukkujaa. Hän hymyilee jo ennen kuin avaa silmänsä. Olemme yhä me.

Lusikka kauniiseen käteen

Olimme viime viikonloppuna järjestämässä talvitapahtumaa. Mies valokuvasi ja minä paistoin vohveleita. Sivusta seurasin erään pariskunnan sanailua. Vaimo annosteli miehelleen hernesoppaa ja ohjeisti: "Laitan nyt ensin ihan vähän. Voit sitten hakea lisää, jos jaksat. Varo sitten, keitto on kuumaa. Tuolla on lusikoita." Mies kuunteli hiljaa ja kysyi sitten: "Kummalla päällä lusikkaa mää syön?" Vaimo oli hövelillä päällä: "Sen saat ihan itse päättää."

Hetken päästä mies oli taas soppajonossa ja kysyi vaimoltaan: "Onko sun kylmä? Tuonko mää toisen puseron?"

Rupattelin rouvan kanssa ja ihastelin hänen ja miehensä keskinäistä hyväntahtoista huolenpitoa ja leikinlaskua. Selvisi, että yksissä on oltu yli 40 vuotta ja välillä riideltykin railakkaasti. Yhdessä totesimme, että parempi sekin kuin tasainen jurotus ja mykistely.

Lisää asiaa parisuhteesta ja sen kestävyydestä tarjoilevat ensi lauantaina ihastuttavat Katja ja Esa:

Mua rakastatko? Parisuhteen iltapäivä
la 24.3. klo 14.00-17.00 Pappilan Perhetalossa (Loilantie 5)

Rakastuminen ja rakkauden huuma haihtuu, kun kuherrusaika on ohi ja arki alkaa - kysymyksiä riittää:
- Olenko sulle itsestäänselvyys – kuulunko kalustoon?
- Miten voin vakuuttua siitä, että vieläkin mua rakastat, vai
rakastatko?
- Miten me vaalittais rakkautta, että se lämmittäisi tai olis
hianoo ku sillo alussa?
- Jos jääkausi joskus suhteeseemme iskee, mistä saamme
tahtoa rakastaa, vaikkei siltä tuntuisikaan?

Parisuhteen peruspalikoita kasataan Perhetalolla ”Mua rakastatko?” –parisuhdepäivässä. Teemasta alustavat Samassa Veneessä –parisuhdetyössä mukana oleva ylöjärveläinen aviopari Katja Volanto-Lumppio ja Esa Lumppio. Hyvästä musiikista huolehtivat Ritva ja Miika Jämsä. Päivä alkaa päiväkahvilla. Lastenhoito järjestetty.
Tervetuloa!
* * *

Onko ristiriitojen ratkaisu mahdollista riitelemättä? Meillä on nyt hyvin, voisiko olla vielä paremmin....Siitä lähdemme Pappilaan ottamaan selvää. Oppaina ja kanssakulkijoina Liisa ja Juha:

Rikasta minua - parisuhdekurssi
la 14.4. klo 10-19 ja su 15.4. klo 10-16. Pappilan Perhetalolla (Loilantie 5)

* olemassa olevan hyvän merkille paneminen ja sanoittaminen
* toiveiden ja tarpeiden rakentava ilmaiseminen
* läheisyyden merkityksen lisääntyminen
* arkisen ristiriitatilanteen ratkaiseminen

Tapahtumassa keskitytään parisuhteen vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin. Tämän lisäksi etsitään
yhteisiä konkreettisia tavoitteita ja keinoja niiden toteuttamiseen arjessa. Kaikenikäiset parit voivat lähteä rikastuttamaan parisuhdettaan. Tapahtuma soveltuu parhaiten sellaisille pareille, jotka ovat jo eläneet yhdessä ja tuntevat arjen yhteiselon iloja ja murheita. Mukaan mahtuu 8 paria. Hinta 100 € / pari sis. kahvit, ohjelman ja materiaalin. Ohjaajina Liisa ja Juha Välilä.

Ilmoittautumiset ja lisätietoja: Liisa Välilä, puh. 045 3288 704, liisa.valila[ät]katajary.fi
Järj. Ylöjärven srk / Perhetalo ja Kataja – Parisuhdekeskus ry

Ryppyjä ja rinsessoita

Tytär katselee kasvojani läheltä ja tarkkaan ja tiedottaa: "Sulla on paljon ryppyjä. Tuossa ja tuossa ja tuossa." Selitän pyrkiväni ryppyineni aivan pikapuoliin Guinnesin ennätysten kirjaan. "Sulla on otsassa ryppyjä vaakasuoraan. Sun siskollas on pystysuoraan", jatkaa tytär häpeämätöntä tutkiskeluaan. Kerron puhelimessa siskolle tämän ryppyvertailun tuloksista. Siskoni kertoo oman alle kouluikäisen tyttärensä juuri katselleen kuvaa, jossa oli kolme prinsessaa ja todenneen, että siinähän ovat hän itse, hänen äitinsä ja tätinsä. Huokaus. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tytär näki minut prinsessana. Jo viisivuotiaana hän totesi peiliin katsoessaan: "Äiti mä en kyllä ymmärrä, miksi kaikki sanoo, että me ollaan ihan samannäköisiä, koska olenhan mä nyt paljon kauniimpi!"

Ihana, itsetietoinen kotikriitikkoni. Kun kysyn, olisiko minulla kenties tarvetta välittömästi hakeutua kauneusleikkaukseen, hän kieltää jyrkästi: "Ei missään nimessä! Sitten en tunnistaisi sinua."

Nauran niin, että rypistyn taas hitusen lisää.
 

Vadelmavenepakolaisia

Rakastuin jälleen hiihtolomalla laskettelureissulla ruotsalaisiin. Prinsessa Estelle oli sulattanut lumen Tukholmasta ja lopunkin jään ruotsalaisten sydämistä. Siinäpä vasta positiivista ja sosiaalista porukkaa! Suomalainen pystyy aivan hyvin jurnottamaan mykkänä hiihtohississä, mutta ruotsalainen tahtoo rupatella koko matkan kepeitä kohteliaisuuksia kanssamatkustajalleen laususkellen. Murrosikäisetkin hissikaverit ovat niin hyväkäytöksisiä ja jopa taaperot taitavat small talkin. Seurasin hissijonossa kahden arviolta viisivuotiaan koltiaisen keskustelua, jossa he kilvan kehuivat toistensa suksia ja ottivat kiittäen kohteliaisuudet vastaan hyrisevässä yhteisymmärryksessä paistatellen.

Muistuma omasta lapsuudestani: Yhdellä kaverillamme oli hienot kumisaappaat. Parhaan ystäväni kanssa piilotimme saappaat kateuksissamme ison kiven taakse. Harmi vain, että yksi aina niin valppaista kerrostaloikkunoiden äideistä havaitsi meidät itse teossa...

Miten kasvattaa lapsi ruotsalaiseen malliin?

Ystävät, kaverit

Tytöllä oli tänään neljä kaveria kylässä. Laulua, leikkiä ja tömistystä yläkerrassa. "Tuleeko ne lattiasta läpi", mietti murkku alhaalla. Tyttären elämässä on vuosien kaksinleikin jälkeen uusi porukkaleikkivaihe meneillään ja meillä varhaisnuorisotalo kahdesti viikossa. Välillä täytyy käydä sovittelemassa bändiriitoja, mutta enimmäkseen Frontside Ollie soljuu sopuisasti ovikellon ja kännykän lomassa.

Poika sen sijaan on aina ollut yksin viihtyvää sorttia. Hän ei erityisesti kaipaa kavereita ja vietti alakoulussakin usein välitunteja lueskellen. Joskus olin asiasta huolissani ja surullinen, mutta poika on aina sanonut viihtyvänsä hyvin myös itsekseen. Muutamat viime vuosina löytyneet hengenheimolaiset ovatkin sitten todella läheisiä ja heidän kanssaan hän pitää yhteyttä, mutta tapaa satunnaisesti. Ihmettelin juuri, miksei yhtä toisella puolen kaupunkia asuvaa sankaria ole meillä muutamaan viikkoon näkynyt. Selvisi, että molempien poikien menopelit olivat uupuneet hankeen ja pakkaseen. "Meillä on tällainen lämpimien aikojen ystävyys", totesi poika vain.

Tytöt kuulemma harjoittelevat sydänystävänsä kanssa tärkeitä sittemmin seurustelussa tarvittavia tunnetaitoja; vaihdetaan salaisuuksia, ollaan mustasukkaisia, viihdytään kaksin ja puhutaan aivan kaikesta. Isossa kaveriporukassa rymyämään tottuneille pojille tulevatkin sitten seurustelun vaatimukset täytenä yllätyksenä: Jaa tässä ollaan vaan pitkiä aikoja ihan kaksin? Ettei voi enää mennä kaverien kanssa? Jaa pitäis jotain puhuakin? Miten tässä nyt oikein olisi...

Tiedustelinkin mieheltäni, oliko hänellä lapsuudessa sydänystävää. Hän kielsi ja puhui mieluummin kavereista, joiden kanssa rakennettiin majoja ja pyrittiin hajottamaan toisen poikaporukan majoja. Kysyn vain, miten tällaiset taidot valmentavat parisuhteeseen...

Olin eilen oman sydänystäväni syntymäpäivillä. Olemme tunteneet toisemme yksivuotiaasta ja välisemme side oli lapsuudessa niin tiukka, että vanhempamme päättivät laittaa meidät eri luokille (mistä olimme heille tämän katalan juonen selvittyä todella katkeria, taisimme harkita karkaamista). Esiinnyimme joka paikassa kaksosina ja suunnittelimme asuvamme aikuisina yhdessä talossa, jossa olisi paljon kirjoja ja muutama kissa. Kissoja ei ole kummallakaan, mutta kirjoja kyllä. Ja lapsia. Ja ystävyys, joka säilyy vuosista, kiireestä ja välimatkasta huolimatta.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Taas vaihteeksi tuntuu elo luistavan paremmin. Lieneekö muutama tunti sitten alkaneella hiihtolomalla osuutta asiaan...

Lähdemme huomenna seurakunnan mainiolle laskettelureissulle ihan koko viikoksi. Olemme matkassa mukana  neljättä kertaa ja viime talvena uskaltauduin jo eräänkin kauhujen mäen alas ilman, että minun täytyi pysähtyä puolivälissä hyperventiloimaan ja koko muun revohkan alas huutelemaan kannustuksia.

Yli kolmekymppisenä aloittamani lasketteluharrastus on ollut monen itkun ja hammastenkiristyksen paikka. Epätoivo valtasi mieleni pohjoisilla rinteillä ensikertalaisena, kun mies oli jotenkin kepulikonstein saanut minut sinne houkuteltua. Jumiuduin täysin puoliväliin rinnettä, vaivuin itsesäälin syövereihin ja päätin, että jään miehelleni kostoksi siihen loppuiäkseni syömään lunta rukkasestani. Pian kuitenkin arviolta seitsenvuotias lumilautailijatyttö suhahti viereeni ja totesi reippaasti: "Sie mahat olla ensi kertaa mäessä!" ja neuvoi sitten kädestä pitäen minut alas asti.

Tämän lopulta voitokkaan saavutuksenkin jälkeen pidin itseäni enemmän murtsikkatyyppinä, mutta kun tytärkin viisivuotiaana hurahti täysin lasketteluun, oli pakko kompuroida mäkeen mukaan. Melko haastavaa tällaiselle mielellään rauhallisesti matkaa taittavalle yksilölle! Edelleen lasken fiilistellen mieluimmin loivia, pitkiä maisemamäkiä. Viilettäkööt muu perhe tuulispäinä metsäreiteille ja kumpareikkoihin. 

Mukavaa on päivän päätteeksi kokoontua mökkiin posket punaisina laittamaan yhteistä ateriaa ja saunomaan. Sen jälkeen nautitaan kunkin mökkiseurueen vuorollaan järjestämästä iltaohjelmasta ja hartaushetkestä. Illalla ei päivän ulkoilun jälkeen tarvitse unta odotella eikä aamuvarhain mäkeen lähtijöitä patistella, eväät reppuun vain ja matkaan taas.

Viime talvena keskustelimme tytön kanssa iltarukouksen merkityksestä ja pohdimme rukoilemista muutenkin. Kerroin, että rukoilla voi missä ja milloin vain, ja ettei tarvitse edes laittaa käsiä ristiin, vaan Jumala kuulee kyllä, kun Hänelle haluaa jutella. Tytär mietti hetken ja kysyi sitten: "Rukoilitkohan sää siellä laskettelumäessä viimeksi. Sää näytit ihan siltä kuin olisit rukoillut."

Siunausta kaikille talvisiin harrastuksiin! Hiihtolomalaisille leppoisia lomapäiviä ja reppuihin sellaisia eväitä, joilla jaksaa eteenpäin möykkyisemmässäkin maastossa!

Ärsyttää vähän kaikki

Mies on taas työmatkalla koko viikon. Pitäisi tietysti olla kiitollinen, että töitä on, mutta välillä kiukuttaa. Mielessäni marmatan hänelle esim. lumentulosta, talon lämmittämisestä, ulkoroskiksen luoksepääsemättömyydestä, kokouksista ja muista työelämän vaatimuksista, lasten harrastuksiin kuljettelusta, aikataulujen miettimisestä, kuntauudistuksesta, bensiinin hinnannoususta jne. jne. Pahimmat höyryt ovat sitten hälvenneet, kun hän illan hämäränä hetkenä soittaa. Jäljellä on ikävä.

Reissutyö on perheessämme uusi asia ja vaatii totuttelua. Lapsille on kova juttu, ettei iskä olekaan kuvioissa. Pienempi laskee öitä isän kotiutumiseen, eikä jaksa enää ilahtua yhtä paljon siitä, että pääsee isän ollessa reissussa viereeni nukkumaan. Isompi toteaa: "Kyllä mä tiedän, että sulla on iskää ikävä. Meillä muillakin on, muttei sun sen takia tartte mulle kiukutella."

Yhteinen laatuaika viikonloppuisin paikkaa mielestäni huonosti sitä, ettei mies jaa arkeamme. Puhelimessa yritän muistaa kertoa kaiken, mikä on oikeasti tärkeää. Lopuksi lempeät sanat, kiitollisuus toisistamme kuitenkin.

Olen tottunut nukkumaan hänen lämmössään, yhteisen peiton alla. Nyt vieressä tuhisee tytär, jonka hengityksen tahti on erilainen ja joka katkaisee uneni kikattelemalla jostain syystä unissaan useammin kuin viidennelläkymmenennellä oleva puolisoni. Muutenkin heräilen herkemmin talon narahduksiin tai muuten vain, kun hän on poissa kotoa.

Kyllä Siperia opettaa

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen. Olin sairaana ja toipuminen pitkittyi. Mitä ajattelee kunnon perheenäiti aamuneljältä ambulanssin tullessa hakemaan häntä kotoa? No tietenkin, että kun eivät nyt lapset vain heräisi ja säikähtäisi...Säikähdyksellä silti selvisin itsekin, mutta jouduin sairauslomalle töistä yli viikoksi. Samaan syssyyn lähti mies mokoma työreissulle.

Viikon ajan keskityin käskystä pötköttelemään sohvalla. Miehen soittaessa annoin sekavia lausuntoja enkä jaksanut edes heittäytyä marttyyriksi siitä, kuinka MINÄ täällä hoidan kaikki työt yksin hänen hurvitellessaan maailmalla. (Tunnustan tavallisesti tuntevani tähän kiusausta). Oikeasti poika teki lumityöt, laittoi ruuat, haki polttopuut ja hoiti pikkusiskonsa, jotta saisin levätä ja kerätä voimia. Oli liikuttavaa seurata, kuinka hän meni ovelle vastaan iltapäiväkerhosta posket punaisina, yltä päältä lumisena palaavaa siskoaan:

- No moikka. Miten sun koulupäivä sujui?
- Hyvin. Ja arvaapa mitä meille tuli läksyksi? Uusi kaunokirjoituskirjain! Haluatko nähdä?
- No haluan! Laita vaatteet kuivumaan ja tuu näyttämään. Ruoka on kohta valmista.

Pojan ryhti tuntui oikenevan ja ääneen tuli uutta miehekästä sävyä, kun hän sai olla mies talossa. Iltaisin hän tarkisti tunnollisesti, että ovet olivat lukossa ja otti muutenkin vastuuta pyytämättä. Oli hienoa huomata, että asiat järjestyvät, vaikken ole koko ajan hääräämässä mukana. Terveellistä oli myös huomata, että asiat lutviutuvat monella tavalla, eikä minun tapani tehdä ole se ainoa oikea. Tästä mies joskus muistaa muutenkin muistuttaa.

Luin uusimmasta Kodin kuvalehdestä (3/2012) Hannele Törrösen haastattelun. Törrönen työskenteli 16 vuotta Ensi- ja turvakotien liiton kehittämispäällikkönä ja on sittemmin jättäytynyt vapaaksi kirjoittajaksi. Artikkelin oli kirjoittanut Anna Sillanpää. Lainaan katkelman jutusta suoraan:

"Nuoret suomalaismiehet osaavat keskustella ja osallistuvat kotitöihin. He ovat aivan erilaisia kuin isänsä, joiden ihmissuhdetaitoja vaimoilla on perheneuvoloissa tapana luonnehtia puutarhatonttutasoisiksi. Siksi kummastelen, miksi kolmikymppisten naisten suusta kuuluvat samat kommentit kuin 70-luvulla: "Se ei puhu. Se ei tee mitään." Miten niin ei puhu? Mitä jäi tekemättä? Kuka tekemiset määrittelee? Miehet ovat muuttuneet, miksi naisten puhe ei muutu."

Törrönen on sitä mieltä, että naisten motkotus periytyy suoraan heidän äideiltään, jotka ovat siirtäneet "tunkkaisia ajatusmallejaan miehistä" tyttärilleen.

Tässä meille nykyäideillekin tehtävää, ettemme siirtäisi tapaa eteenpäin. Että rohkaisisimme poikiamme ja tyttäriämme puhumaan tunteistaan, peloistaan ja toiveistaan. Ja että edelleen kasvattaisimme lapsiamme tasa-arvoon. Kotitöistä se lähtee.. Kenenköhän vuoro oli muuten tyhjentää tiskikone? Miksei täällä kukaan muu tee ikinä mitään...

Lumen valoa

Tyttö lähtee ulos leikkimään.

- Heippa, olet rakas! huikkaan ovelta perään.
- Niin olenkin! helähtelee iloinen ääni pyryn seasta.

Katson loittonevaa lasta, pompahtelevaa pipontupsua. Kunpa hän muistaisi sen aina.

Köyhät ritarit

Tunnustus: olen tavattoman epäkäytännöllinen taloustöissä. Nuorena ajattelin, että tuleva mieheni hoitaa ruuanlaiton samalla, kun istun tiskipöydällä ja luen hänelle runoja. Siperia opettaa, pakko on ollut ruuanlaittoakin opetella, mutta gastronomiahistoriani on samalla myös katastrofihistoriaa. Yksi kriisinpaikka parisuhteessa kuluneena syksynä oli, kun mies uhkasi leikillään laittaa Facebookiin kuvan leivinuuniin unohtamastani hiiltyneestä karjalanpaistista. Harmitti ja itketti, tunsin epäonnistuneeni naisena, vaimona ja äitinä. Nyt jo huvittaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut hiukkaakaan. Kaiken huipuksi poika harmittelee vieläkin, että leipomani patongit heitettiin pois, kun niitä olisi mainiosti voinut käyttää pesäpallomailoina.

Vaikka tolkutan itselleni, että vahvuuteni ovat muualla, ja ettei haittaa mitään, vaikka meillä toisinaan turvaudutaan "toisten äitien" laittamiin ruokiin, haluaisin sisimmässäni olla pullantuoksuinen äiti. Leipomani joulupullat kierittelivät kuitenkin muutaman päivän keittiön nurkassa, kunnes keksimme tytön kanssa paistaa niistä jälkiruuaksi köyhiä ritareita. Vaniljavaahdon ja hillon kera pullat katosivat nopeasti parempiin suihin ja yhdessä tekemisestä jäi hyvä mieli.