Viimeistä viedään

Aloite tämän blogin kirjoittamiseen tuli Ylöjärven seurakunnalta perheiden viikon innoittamana syksyllä 2011. Silloin sovimme vuoden mittaisesta rupeamasta. Yllytyshulluna olin helposti suostuteltavissa kirjoittamaan katkelmia perheemme arjesta ja parisuhteestakin. Harvakseltaan olen tätä kirjoitellut, mutta jonkin verran lukijoitakin on kirjoituksillani ollut. Kiitos teille kaikille! Tähän tekstiin lopetan hieman haikeana tämän blogin päivittämisen.

Olen saanut muutamia kommentteja teksteistäni, niiden arkisuudesta ja helppolukuisuudesta sekä huumorista on kiitetty. On myös esitetty toive, että teksteissäni olisi enemmän aitoa arjen säröä ja särmää.

Olenko antanut arjestamme liian ruusuisen kuvan? Arkemme on arkea, niin kuin kaikilla. Olen halunnut poimia teksteihini myönteisiä murusia arjesta siitä syystä, että esimerkiksi iltapäivälehtien lööppien reunustama kuva perheiden elämästä on perin toisenlainen. Kuluneena vuonna monet uutiset perheistä ovat olleet musertavia, lopullisia.

Siksi:

                     "Oman valitukseni haluan nöyrästi hukuttaa
                       maailman mahtavaan surupauhuun
                       ja muistaa: se mitä vähäisimmänkin
                       pitäisi lahjoittaa,
                       ei ole pimeyttä, vaan valon aavistus."
                                                                                     (E. A. Karlfeldt)

Toisekseen, monesti arjen melskeissä olen tuohtuneena miettinyt, kuinka mehevää materiaalia blogiini olisivat lasten törttöilyt, oma joustamattomuuteni tai miehen mökötys. Talon illalla hiljettyä ja saatuani läppärin esiin olen jo kuitenkin ehtinyt leppyä moneen kertaan (myös itselleni!). Minulle on annettu tämä porukka: Näille haluan olla hyvä, parempi kuin tänään olin.

Kolmanneksi, mikäli olisin kirjoitellut perheemme arjesta esimerkiksi neljä vuotta sitten, olisin varmasti kirjoittanut kahdesta todella haastavasta murrosikäisestä pojasta. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka toinen heistä muutti pois kotoa (toiseen kotiinsa, äidilleen). Olisin kirjoittanut siitä, kuinka tapahtumat ajoivat parisuhteemme kriisiin. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka epäonnistuneeksi tunsin itseni. En ollut pystynyt pitämään perhettä koossa. Valvoin viikkokausia öitä oman mitättömyyteni lannistamana.

Olisin kirjoittanut siitä, kuinka sain kriisiapua Pappilan Perhetalosta. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka rukouksiani kuultiin. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka unettomien öiden jälkeenkin aamut armollisina valkenivat.

                                                    - - -

Viikon kuluttua olemme miehen kanssa ohjaajina viikonlopun mittaisella parisuhdekurssilla. Emme asiantuntijoina, vaan vertaisina, kanssakulkijoina omine vikoinemme ja puutteinemme, mutta halukkaina oppimaan. Yli kolmentoista vuoden yhteisen taipaleen jälkeen me tahdomme. Aina se ei ole helppoa. Se on kaikkien ponnistelujen arvoista. Häävalssimme sanoin: Nothing else matters.

Seurakunta järjestää monenlaista toimintaa parisuhteen parhaaksi. Kynttiläillallinen on kaunis, lämmin, romanttinen tilaisuus. Vielä on illalliskortteja jäljelleä! Rohkeasti mukaan, mekin olemme menossa:

Parisuhteen parhaaksi

Pe 23.11.2012 klo 18.30 Kynttiläillallinen
Ylöjärven srk-keskuksella (Kirkkotanhuantie 1)

Parisuhdeaikaa musiikin, herkullisen ruuan ja pienen ohjelman äärellä. Juhlaillallinen sekä Minna ja Jussi Pyysalon konsertti. Ilmoittautuminen ja illalliskorttien lunastus 9.11 mennessä Perhetalolta. Illallisen hinta 40 €/pariskunta. Ei lastenhoitoa.

Pappilan Perhetalo

Loilantie 3-5, Ylöjärvi
puh. 044 7868 174 (Terhi)
tai 044 7868 020 (Hanna)
sähköposti: perhetalo.ylojarvi[ät]evl.fi

"Viel on sulla leikin aika, aika armas lapsuuden..."

Tytär on menossa ensimmäistä kertaa uudelle kaupungin nuorisotilalle. Nyt hänkin pääsee!

- Tiedätkö sä äiti yhtään, mitä siellä tehdään? hän kysyy tietäväisen kuuloisena.

- No? utelen.

- Siellä vaan kuule ollaan! minua valistetaan.

Kun 9-vuotiaat ovat kovalla tohinalla ovella menossa, isä huikkaa tyttärelleen:

- Ei sitten juosta poikien perässä!

- Ne kuule juoksee meidän perässä! vastaa yksi tytön kavereista reippaasti.

Kikatusta. Juoksevat ikkunan ohi. Mies katsoo perään ja huokaisee. Meidän vauva siellä menee...

Nuorisotilalla käydään muutaman kerran olemassa 3-6-luokkalaisten vuorolla alkuillasta. Innostus hiipuu pian ja kavereiden kanssa aletaan sen sijaan pitää Naurukerhoa, jolle on laadittu oikeudenmukainen säännöstö. Kerhon ohjelmassa on tähän mennessä ollut mm. majanrakennusta patjoista, askartelua sekä näytelmä, jota minutkin kutsuttiin katsomaan. Näytelmässä seikkailivat flamenco-tanssijatar, tiikeri, tarjoilija ja poliisielefantti. Se sisälsi seuraavankaltaisia repliikkejä:

"Kylläpä kunnon ateria virkistää raskaan poliisityöpäivän päätteeksi."

ja

"Ahaa, nautitte siis kaalinne kääryleen muodossa." 

Nautin joka hetkestä ja annoin lapsille kiittävää palautetta. He jäivät (kerhonsa nimen mukaisesti) kikattamaan ja laatimaan tohkeissaan uusia näytelmäkäsikirjoituksia.

Illalla kysyn tytöltä, miksei muutamaa kaveria ole vähään aikaan näkynyt.

- Ei ne enää leiki. Ne on kuule TEINEJÄ!

Naurahdan.

- Ihan oikeesti on. Niillä on nahkasaappaat ja nahkatakit!

Vanhempainvartissa opettaja kertoo, että tämän luokan tytöt vielä leikkivät ja heittelevät kärrynpyöriä, mutta monilla rinnakkaisluokan tytöillä on jo paksusti pakkelia ja roikkuvat korvikset. Hän sanoo olevansa iloinen 3-luokkalaisista leikkivistä tytöistään. Niin olen minäkin. 

Äkkipysähdyksiä

Syysflunssa vaivaa, mutta olen lähdössä töihin kesken sairausloman. Sijaiskielto, työt kaatuvat omaan ja kollegojen niskaan. Mieluummin menen puolikuntoisena töihin kuin näännyn vihkopinojen huojuvien tornien alle tuonnempana. Typerää, tiedän...Yritän silti vakuutella työkuntoisuuttani aamiaisella sekä aiheesta mököttävälle miehelleni että itselleni. "Mähän näytänkin jo paljon paremmalta kuin eilen", kähisen.
Mies katsoo minuun hitaasti, ei vaivaudu vastaamaan. Suuttunut on.

"Sun kuuluu nyt tähän sanoa, että ainahan sinä näytät yhtä hyvältä, rakkaani", jatkan dialogia sinnikkäästi yksikseni. "Kiva, kun sä sanot, mitä mun pitää sanoa. Ei tarvi miettiä", mies sanoo ja kuulostaa jo melkein leppyneeltä. Ei suostu pussaamaan, mutta halaa sentään. Ja kehottaa ajamaan varovasti.

Ensimmäisen kerran tänä syksynä liukastelen mutkassa työmatkalla. Joka-aamuiset peuralaumat käyskentelevät peltoaukeilla aamu-usvassa. Paluumatkalla tielle ponkaisee kaksi hirveä, joita auto vastaantulevien kaistalta väistää eteeni. Onneksi ehdin hyvin jarruttaa. Yhdelle peuroista on näköjään käynyt huonosti, se makaa hengettömänä pientareella. Sadankahdenkymmenen kilometrin päivittäisellä työmatkalla sattuu ja tapahtuu. Kunpa ei sattuisi kohdalle.

Palaan kotiin väsyneenä ja mietteliäänä ja alan  valmistella tyttären kanssa päivällistä (sanokaa tosi-tv:stä mitä sanotte, niin ainakin meillä Junior master chef -ohjelma on innostanut nuorimmaisen keittiötöihin, lähes päivittäin saamme nauttia hänen keitoksistaan: rieskoja, pannukakkua, kanapastaa, salaatteja...) Tyttö kaivaa repustaan uudet koulukuvat ja järjestää magneettikuvansa jääkaapin oveen. Se on jo kolmas. Kuviensa alle hän järjestää isoveljen kuvat. Koska niitä ei ole kuin kaksi, saa kolmanneksi mustatukkaisen isoveljen tuuraajaksi kelvata tsekkiläisen animaatiohahmo myyrän kuva. Yhdennäköisyys on ilmeinen, purskahdan nauruun ja kohta hekotamme yhdessä tytön kanssa aivan hervottomina. Väsymys on hetkessä poissa ja kai kohta jo flunssakin.

Ja onhan se mieskin ihana, kun huolehtii...

Lasten suusta

Tytär esitteli silmät loistaen koulusta saamaansa Gideonien lahjoittamaa pikkuruista kirjaa: Uusi Testamentti, psalmit ja sananlaskut. Saviruukun kuva kannessa on samanlainen kuin yli kolme vuosikymmentä sitten saamassani viininpunaisessa painoksessa. Raamatunkäännös on uusi, mutta sisältö tuttu.

- Ja arvaa mitä, sitten me käteltiin lahjoittajaa, ja sillä oli aivan hikinen käsi!

Hetki on siis ollut kaiken kaikkiaan ikimuistoinen.

Illalla kiipeän lastenhuoneeseen lukemaan Saariston lapsia. Tyttö on kuitenkin löytänyt jotakin kiinnostavampaa. Hän istuu vuoteellaan ilkikurisesti hymyillen:

- Kuunteleppa tätä: "Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon." (Ef. 5:22-24). Niin että mitäs tästä sanot, äiti?

Kyllä huomaa, että parisuhdeasiaa on tässä taloudessa pohdittu lastenkin kuullen.

Iltalenkillä ystäväni kertoo, että hänen poikansa oli löytänyt Uudesta Testamentistaan sanan seksi. Hieman kummastelen asiaa, mutta tarkempi tutkimus paljastaa, että esipuheesta Apua elämän eri tilanteisiin löytyy muiden ohessa myös väliotsikko Seksi. Tämä oli 9-vuotiaita poikia tietysti suuresti kiinnostanut. Ensimmäinen Raamatun jae otsikon alla on Sananl.18:22. "Onnen löytää, joka vaimon löytää, hän on päässyt Herran suosioon."

Laatuaikaa

Istun aamuvarhaisella terveyskeskuksen uneliaassa odotushuoneessa. Vastapäisellä penkillä nuokkuu toisella vuosikymmenellä oleva poika isänsä vieressä. Isä vilkuilee kelloaan, hänellä on ehkä kiire töihin...Vuoronumeronäyttö piippailee verkalleen, ohi kulkevan lääkärin sandaalit läpsähtelevät tehokkaasti.

Isä vilkaisee poikaansa ja kohottaa äkkiä kätensä. Hän pyyhkii hellästi peukalollaan pois maitoparran pojan suupielestä. Poika sulkee silmänsä ja hymyilee pienesti. Melkein kuulen hänen hyrisevän.

Painepesuriprinsessa

Kivityö pihamaalla jatkuu. Koska tytär on huomannut, miten kivaa on pestä kiviä painepesurilla, saan keskittyä lempipuuhaani, kivien kärräämiseen kottikärryillä. Saparopäinen, saapasjalkainen tyttö seisoo tukevassa haara-asennossa ja ruiskuttaa tomerana painepesurilla valtaisaa kivikasaa. Minä kärrään kiviä lähes puhkiruostuneella kärryllä, mies asettelee murikat huolellisesti sopiviin kolosiin. Samaan aikaan 17-vuotias vapaaherra makaa puutarhatuolissa kirjoitellen jotakin salamyhkäistä mustakantiseen muistikirjaansa. Ehkä siitä, kuinka hänen on vaikea keskittyä taiteellisiin pyrkimyksiinsä moukkamaisen perhekunnan kolistellessa aivan korvan juuressa ymmärtämättä luovuuden tuskaa.

Yläkoululaisten kanssa olimme minuuden markkinoilla. Jokaiselle jaettiin summamutikassa viisi lappua, joissa luki ominaisuuksia. Niistä sai pitää heti ne, joiden katsoi sopivan itseensä ja loppuja sai yrittää vaihtaa muiden kanssa kääntöpuoli päällepäin. Lappu, jossa luki KAUNIS palautui kouraani yhä uudelleen, se ei kelvannut kenellekään. Lopulta lappunen jäi minulle. Aika monta naurunpyrskähdystä lappuseni saikin aikaan, kun esittelimme muille ominaisuutemme perustellen ne. Sanoin, että tiedän olevani kaunis, koska mieheni on sanonut minulle niin!

Kauneudesta virisi pitkä keskustelu erään tyttöryhmän kanssa. He pohtivat, missä iässä olivat alkaneet suhtautua omaan ulkonäköönsä kriittisesti. Kuudennella luokalla se oli, he tuumivat. Yläkouluun siirryttäessä se viimeistään tapahtui, sitä ennen oli oltu kauniita, mutta sitten yhtäkkiä olikin nenä liian leveä, vatsa pömppö, hiukset lättänät tai muuta katastrofaalista. Sitten kerätään kehuja sosiaalisessa mediassa: "Mä näytän ihan kamalalta!" Eräs tytöistä puhui sisäisestä kauneudesta ja siitä, että se näkyy kyllä uloskin päin. Ajatus sai empivää kannatusta.

Löydän tyttären koulukirjan välistä lapun, johon on oman kämmenenkuvan sisään pitänyt kirjoittaa itseensä liittyviä asioita. Tyttären sanoja ovat mm. ILOINEN, SÖPÖ ja HYVÄ KIROITTAMAAN. Tutkimme lappua miehen kanssa illalla ja olemme iloisia siitä, millaisena hän itsensä näkee. On kuin olisimme jossakin onnistuneet. Murrosikää odotellessa...

Aamuradiosta kuulen, että Suomeen ollaan tuomassa amerikkalaistyyppisiä lasten kauneuskilpailuja. Ajatus lasten laittamisesta paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella järkyttää minua. Muistan lapsena siskon kanssa leikkineeni missikisoja, jotka päättyivät aina ratkaisemattomasti, koska vanhempiemme mielestä olimme yhtä kauniita. Kerran vaadimme lippuäänestystä, jotta asia vihdoin ratkeaisi lopullisesti, mutta saimme molemmat yhden äänen kauniilta ja viisailta vanhemmiltamme. Tasapeli!

Rakkaus ja moottoripyörän kunnossapito

Lähdimme muutaman vuoden tauon jälkeen miehen kanssa moottoripyöräreissuun. Suuntasimme kohti Itä-Suomea. Mies ajoi ja minä istuin tiiviisti takana. Silloin tällöin torkahdinkin kyydissä, mutta havahduin, kun hän taputti hellästi polveani herättääkseen tarkkaavaisuuteni aikoessaan lähteä esimerkiksi rekkaa ohittamaan.

Muuten hellittely moottoripyöräilyn maailmassa tarkoittaa  varusteiden vuoksi michelinmäisen kömpelöitä halaushetkiä huoltoasemilla ja kypärän kopautusta toista vasten. Aina ei sanoja tarvitakaan, on hyvä vain olla lähekkäin, matkalla samaan suuntaan. Tarraudun häneen, eikä väliimme mahdu mitään. Maisemassa tuoksuu niitetty heinä, tukkipino, lehmänlanta, suopursu ja mesiangervo. Taukopolulta löytyy lähde ja mustikoita.

Perillä pakkasimme eväät reppuun ja pyöräilimme lainapolkupyörillä harjumaastossa. Niemen kärjestä kahlasimme läheiseen saareen, jossa vietimme helteistä päivää hiekkarannalla. Kiireettömiä, huolettomia  kesähetkiä toisistamme nauttien.

Kävelimme pitkospuita hiljaisuuden polkua kohti tsasounaa. Periltä löytyi monia matkantekoon ja koko elämän matkaan soveltuvia tekstejä.

                              "Herra, kiitos että sinä kuljet
                               kanssani niin moottoritien kiivaassa sykkeessä
                               kuin kylätien kuiskailevassa hiljaisuudesssa,
                               niin pimeässä, sateessa, valossa kuin
                               kuivalla kelillä.
                               Herra, saata minut kerran perille kotiin
                               kaikkien polkujen, teiden,
                               mutkien ja mäkien jälkeen."

                                     Risto Kormilainen (Tie tulkoon vastaan ystävänä, Kirjapaja 2011)

Moottoripyörä kesti ensimmäisen yli tuhannen kilometrin reissunsa kunnialla, mutta sitä huollettiinkin säännöllisesti matkan varrella muun muassa ketjuja rasvaamalla. Kahdenkeskisellä matkalla hellyys välillämme lisääntyi, kun saatoimme keskittyä vain toisiimme. Hieman oli hirvittänyt jättää ensi vuonna täysi-ikäistyvä poika kaverinsa kanssa kolmeksi yöksi talonvahdiksi, mutta luottamus näytti kannattaneen.  Naapurien mukaan rumpuja ei ollut paukutettu yömyöhään eikä virkavaltakaan ollut vieraillut. Tyttö oli ollut mummon kanssa mökkeilemässä ja ylpeili uimahyppy- ja lättyjensyöntiennätyksillään. Näytti kuin hän olisi kasvanutkin. Oli hyvä olla kotona taas.

Tämän huoltohetken voimin jaksamme toivottavasti miehen kanssa taas arkea, joka erään parisuhdeoppaan mukaankin on extreme-laji. Ettemme vain kiireessä kulkisi toistemme ohi, tai itsemmekään.

                                "Tie tulkoon vastaasi ystävänä.
                                 Valaiskoon aurinko kasvojasi.
                                 Vahvistakoon tuuli selkääsi
                                  ja sade ympärilläsi
                                  juottakoon vainioita.
                                  Ja siihen sakka, kunnes
                                  taas tapaamme toisemme,
                                  pitäköön hyvä Jumala sinua
                                  kädessään."

                Vanha rukous Irlannista (Tie tulkoon vastaan ystävänä, Kirjapaja 2011)