Perhe kuvassa

Poika on innostunut lukiossa filosofian ja psykologian opiskelusta. Päivällisellä hän muistuttaa pikkusiskoaan, että tämä on luvannut osallistua psykologiseen testiin ja haastatteluun. Tutkimukseen tarvitaan mukaan myös neuvolakortti ja vauvakirja. Molemmat ovat aivan täpinöissään, sekä tuleva psykologian professori että haastateltava. Tutkimustilanne on rauhoitettu, mutta tuloksista saan sentään jotakin tietoa:

"Minun piti piirtää perhekuva meistä eläiminä. Piirsin iskän karhuksi, koska iskä on niin karvainen. Toisen veikan piirsin apinaksi, koska hän aina leikkii minun kanssani ja apinat ovat leikkisiä. Toinen veikka on lammas, koska lampaat ovat niin suloisia. Minä olen tietysti possu, koska possut ovat veikeitä. Sinä olet papukaija."

En uskalla kysyä, miksi. Myöskin herra tutkija näyttää hieman hämmästyneeltä lammasmaisuudestaan. Olen poissa tolaltani vielä töissäkin. Työtoverit lohduttelevat, että papukaijat ovat värikkäitä...Onneksi tutkija selittää, että tehtävän tarkoitus oli selvittää perheenjäsenten keskinäisiä suhteita välimatkojen perusteella. Ja iskän sijainti keskellä kertoo kuulemma siitä, että kuopus pitää häntä perheen päänä.

Ehkä lasten piirroksista ei kannata köökkipsykologialla tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Muistan, kuinka äitini aikanaan tarkasteli huolestuneena päiväkoti-ikäisen pikkuveljeni piirrosta, jossa oli kuulemma veli kavereineen. Kaverit olivat yhdessä porukassa, lähekkäin, kun taas veli seisoi kaukana muista, yksikseen. Lisäksi hänen kasvonsa olivat ristikon peitossa. Äiti mietiskeli, että onkohan veli yksinäinen tai vieläpä kiusattu, vai miksi hän näkee itsensä tuollaisena. Ehdotin, että kysytään veljeltä, miksi hänen naamansa päällä on moinen risuaita.

"Mää oon molari", kuului ytimekäs vastaus.

Taimia tarhassa

Tyttö istuu keittiötikkailla, antaa hiustensa valahtaa kasvoilleen ja puhaltaa ne sitten sivuun. Tämä kaikki hassuin ilmein höystettynä ja kikatuksella kuorrutettuna. "Paljon iloa otsatukasta!" hän toteaa hilpeänä esityksensä päätteeksi.

Hetken kuluttua kuuluu television äärestä laulukisakatsomosta huuto: "Mitä on parsamainen into? Tuomari sanoi äsken, että esiintyjällä oli parsamaista intoa!" Varsamaista intoa pursuava tyttäreni lienee kuullut väärin, mutta sanonta otetaan heti monikäyttöisenä arjen palvelukseen. Tunnen esimerkiksi siivoamiseen lähinnä parsamaista intoa ja ihmettelenkin, kuinka vähän puhutaan kotitöistä downshiftaamisesta (eli leppoistamisesta), jota olen harrastanut jo pitkään.

Ehkä parsamaisuuteni paistaa jo välillä töissäkin, koska siellä murrosikäinen piti minulle juuri kiukkuisen aikuisväestön toimintaa kritisoivan puheen, jossa totesi  mm: "Turha kuvitella, että me teidän vaippoja vaihdetaan sitten kun vihanneksina makaatte." Katsoin häntä: pientä, äkäistä, sitkeää versoa, jonka sisällä elämä tempoilee moneen suuntaan ja mietin ikkunalaudalla valoa kohti kurkottavia auringonkukan taimia. Pitäisiköhän niille jo väsätä jonkinlaiset tuet vai pysyvätkö itsekseen pystyssä? Koska ne mahtavat olla valmiita istutettaviksi pihamaalle? Pärjäävätkö?

Maailmanloppuja

Vilkaisen autoa ajaessani taustapeiliin. Takapenkillä tyttö on laskenut kirjan hetkeksi syliinsä. Kevätaurinko on pisamoinut tyttären nenän, mutta otsa on huolestuneesti rypyssä: "Äiti, yks kaveri sanoi, että maailmanloppu tulee tänä vuonna..."

Olen iloinen, että hän kertoo huolensa minulle. Seitsemänkymmentäluvun lopulla odotin ystäväni kanssa maailmanloppua kerrostalon rappukäytävässä hiljaa, käsi kädessä. Olimme löytäneet rapusta lappusia, joissa maailman loppumisen tarkka aika oli kerrottu.

Ensimmäisessä rannekellossani oli  punainen nahkaremmi. Tuijotimme viisareita hämärässä. En muista ihmetelleeni, mikseivät vanhempamme olleet maininneet meille mitään maailman loppumisesta. Ehkä he eivät olleet halunneet huolestuttaa meitä, tuumailin. Maailmanlopun ajankohdan mentyä ohi avasimme vaitonaisina painavan oven. Ulkona kaikki tuntui jatkuvan niin kuin ennenkin.

Nyt tyttö vaikuttaa herkemmältä ja huolestuneemmalta kuin vuosi sitten, jolloin kuuntelin tuttavaperheen kymmenvuotiaan pojan aloitetta pian koittavasta maailmanlopusta. Tuolloin pojan 7-vuotias pikkusisko keskeytti nopeasti ja topakasti moisen pelotteluyrityksen: "Kuulehan nyt, sellaisia maailmanloppuja on ollut vaan ennen vanhaan!"

Muistelemme yhdessä tarinaa Nooan arkista. Tytär ottaa itse puheeksi sateenkaaren Jumalan merkkinä. Sitä ei juuri nyt näy, mutta se on merkkinä lupauksesta ja herättää toivon. Rypyt lapsen otsalla siliävät nopeasti ja hän uppoutuu jälleen kirjaansa.

Jään huolestuneena miettimään, olenko siirtänyt omat ahdistukseni lapselleni. Mietin omaa, synkkyyteen taipuvaista mieltäni ja muistan erityisesti nuorena tuntemaani epätoivoa. Kunpa osaisin välittää lapselleni toivon sanoja ja uskoa tulevaisuuteen.

Tähtipölyä

Viime viikonlopun vietimme Kataja Ry:n järjestämällä parisuhdekurssilla Ylöjärvellä Pappilan perhetalossa. Edellisviikonlopun tiiviin kaksin kiehnäämisen jälkeen iski pelko, että parisuhdettamme uhkaa jo kahdenkeskisen laatuajan yliannostus! Onneksi mies tasoitti tilannetta lähtemällä heti maanantaina viikoksi työreissuun. Nokitin sinkautumalla seurakuntatalolle naisteniltaan kuulemaan mainion Salme Blomsterin luentoa aiheesta "Miten toimia vaikeissa ihmissuhteissa."

Parisuhdekurssilla keskityimme mm. olemassa olevan hyvän merkille panemiseen ja sanoittamiseen sekä toiveiden ja tarpeiden rakentavaan ilmaisemiseen. Kurssi oli työviikon perään raskas kokemus. Työtä parisuhteen hyväksi tehtiin hartiavoimin ja tunteet pinnassa. Lauantai-iltana olimme aivan uuvuksissa, mutta sunnuntain jälkeen mieleni oli levollinen ja innokas. Teimme esimerkiksi sopimuksen yhteisestä viikottaisesta arjen luksushetkestä. Sen sisältö jääköön salaisuudeksi... Lisäksi otimme käyttöön ajatuksen tähtihetken jakamisesta. Kerromme siis toisillemme, mikä toisen teko on tehnyt meidät iloiseksi esimerkiksi aamulla/ illalla/tänään/tällä viikolla.

Kysyn myös lapsilta päivittäin heidän tähtihetkistään. Eilen tyttö oli kiipeillyt puissa kaverin kanssa ja poika selvittänyt uuden skeittireitin. Tänään oli koululla käynyt kirjastoauto (tyttö) ja pikkusisko oli auttanut tiskikoneen tyhjentämisessä (poika). Puhumme siitä hyvästä, mitä meillä on.

Illalla yllätin silti itseni kiukuttelemassa puhelimessa miehelleni siitä, ettei tulostin toimi. Miten helppoa on takertua siihen, mikä ei toimi sen sijaan, että iloitsisi siitä, mikä toimii. Nimim. Jatkokurssin tarpeessa.

Takaisin kartalle

Kaupunkilomailimme miehen kanssa pääsiäisenä. Kahdenkeskinen reissuhan on aina hyvä tapa päivittää parisuhdetta, kuten muitakin ihmissuhteita. Muistan nuoruudesta lomamatkoja hyvän kaverin kanssa. Ympärivuorokautinen yhdessäolo sai yllättäen huomaamaan toisessa kaikenlaisia ärsyttäviä piirteitä...

Kaukana kotoa, irti arjen haasteista on mahdollisuus (ja uhka) tutustua rinnallakulkijaan uudelleen. Pikaiset kohtaamiset arjessa (tänä aamuna viisi minuuttia, töiden jälkeen peräti kymmenen, iltamyöhäisestä on toiveita yhteiseen aikaan, mutta kun tuo murkkukin valvoo niin pitkään ja haluaa seurustella kanssamme...) sallivat ohikulkemisen ja -katsomisen. Toimitamme kiireisesti yhteiset asiat, sovimme aikatauluista ja muistuttelemme toisiamme. Illan tullen uuvahdamme television ääreen, keskustele siinä sitten. Vieri vieressä, silti välillä niin kaukana toisistamme.

Mutta matkalla! Kymmenien kilometrien kävelyt käsi kädessä, hermoja kiristävät eksyilyt metroverkostossa, henkeäsalpaavat näkymät, pitkät illalliset, lentokentän ainokaisessa pallotuolissa yhdessä mykkyrässä nukkuminen, kinastelu välttämättömistä nähtävyyksistä ja ajankäytöstä, hotellihuoneen aamuinen hiljaisuus ja kiireettömyys - kevätaamun kalpeassa valossa katson vierellä nukkujaa. Hän hymyilee jo ennen kuin avaa silmänsä. Olemme yhä me.

Lusikka kauniiseen käteen

Olimme viime viikonloppuna järjestämässä talvitapahtumaa. Mies valokuvasi ja minä paistoin vohveleita. Sivusta seurasin erään pariskunnan sanailua. Vaimo annosteli miehelleen hernesoppaa ja ohjeisti: "Laitan nyt ensin ihan vähän. Voit sitten hakea lisää, jos jaksat. Varo sitten, keitto on kuumaa. Tuolla on lusikoita." Mies kuunteli hiljaa ja kysyi sitten: "Kummalla päällä lusikkaa mää syön?" Vaimo oli hövelillä päällä: "Sen saat ihan itse päättää."

Hetken päästä mies oli taas soppajonossa ja kysyi vaimoltaan: "Onko sun kylmä? Tuonko mää toisen puseron?"

Rupattelin rouvan kanssa ja ihastelin hänen ja miehensä keskinäistä hyväntahtoista huolenpitoa ja leikinlaskua. Selvisi, että yksissä on oltu yli 40 vuotta ja välillä riideltykin railakkaasti. Yhdessä totesimme, että parempi sekin kuin tasainen jurotus ja mykistely.

Lisää asiaa parisuhteesta ja sen kestävyydestä tarjoilevat ensi lauantaina ihastuttavat Katja ja Esa:

Mua rakastatko? Parisuhteen iltapäivä
la 24.3. klo 14.00-17.00 Pappilan Perhetalossa (Loilantie 5)

Rakastuminen ja rakkauden huuma haihtuu, kun kuherrusaika on ohi ja arki alkaa - kysymyksiä riittää:
- Olenko sulle itsestäänselvyys – kuulunko kalustoon?
- Miten voin vakuuttua siitä, että vieläkin mua rakastat, vai
rakastatko?
- Miten me vaalittais rakkautta, että se lämmittäisi tai olis
hianoo ku sillo alussa?
- Jos jääkausi joskus suhteeseemme iskee, mistä saamme
tahtoa rakastaa, vaikkei siltä tuntuisikaan?

Parisuhteen peruspalikoita kasataan Perhetalolla ”Mua rakastatko?” –parisuhdepäivässä. Teemasta alustavat Samassa Veneessä –parisuhdetyössä mukana oleva ylöjärveläinen aviopari Katja Volanto-Lumppio ja Esa Lumppio. Hyvästä musiikista huolehtivat Ritva ja Miika Jämsä. Päivä alkaa päiväkahvilla. Lastenhoito järjestetty.
Tervetuloa!
* * *

Onko ristiriitojen ratkaisu mahdollista riitelemättä? Meillä on nyt hyvin, voisiko olla vielä paremmin....Siitä lähdemme Pappilaan ottamaan selvää. Oppaina ja kanssakulkijoina Liisa ja Juha:

Rikasta minua - parisuhdekurssi
la 14.4. klo 10-19 ja su 15.4. klo 10-16. Pappilan Perhetalolla (Loilantie 5)

* olemassa olevan hyvän merkille paneminen ja sanoittaminen
* toiveiden ja tarpeiden rakentava ilmaiseminen
* läheisyyden merkityksen lisääntyminen
* arkisen ristiriitatilanteen ratkaiseminen

Tapahtumassa keskitytään parisuhteen vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin. Tämän lisäksi etsitään
yhteisiä konkreettisia tavoitteita ja keinoja niiden toteuttamiseen arjessa. Kaikenikäiset parit voivat lähteä rikastuttamaan parisuhdettaan. Tapahtuma soveltuu parhaiten sellaisille pareille, jotka ovat jo eläneet yhdessä ja tuntevat arjen yhteiselon iloja ja murheita. Mukaan mahtuu 8 paria. Hinta 100 € / pari sis. kahvit, ohjelman ja materiaalin. Ohjaajina Liisa ja Juha Välilä.

Ilmoittautumiset ja lisätietoja: Liisa Välilä, puh. 045 3288 704, liisa.valila[ät]katajary.fi
Järj. Ylöjärven srk / Perhetalo ja Kataja – Parisuhdekeskus ry

Ryppyjä ja rinsessoita

Tytär katselee kasvojani läheltä ja tarkkaan ja tiedottaa: "Sulla on paljon ryppyjä. Tuossa ja tuossa ja tuossa." Selitän pyrkiväni ryppyineni aivan pikapuoliin Guinnesin ennätysten kirjaan. "Sulla on otsassa ryppyjä vaakasuoraan. Sun siskollas on pystysuoraan", jatkaa tytär häpeämätöntä tutkiskeluaan. Kerron puhelimessa siskolle tämän ryppyvertailun tuloksista. Siskoni kertoo oman alle kouluikäisen tyttärensä juuri katselleen kuvaa, jossa oli kolme prinsessaa ja todenneen, että siinähän ovat hän itse, hänen äitinsä ja tätinsä. Huokaus. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tytär näki minut prinsessana. Jo viisivuotiaana hän totesi peiliin katsoessaan: "Äiti mä en kyllä ymmärrä, miksi kaikki sanoo, että me ollaan ihan samannäköisiä, koska olenhan mä nyt paljon kauniimpi!"

Ihana, itsetietoinen kotikriitikkoni. Kun kysyn, olisiko minulla kenties tarvetta välittömästi hakeutua kauneusleikkaukseen, hän kieltää jyrkästi: "Ei missään nimessä! Sitten en tunnistaisi sinua."

Nauran niin, että rypistyn taas hitusen lisää.