Välipäiväpäivitystä

Murkku lueskelee sohvannurkassa joululahjaksi saamaansa kirjaa joulunpunaiset kuulokkeet korvillaan. Välillä kuuluu nauruntirskahduksia. Isäni katsoo televisiota. Mies palasi töihin ja minä lähden kohta auringonpaisteiseen päivään hakemaan tyttöä leikkipuistosta lounaalle.

Joulu onneksi jatkuu. Pahimmalta jouluhössötykseltä rauhoitti tänä vuonna se, että sairastuin kunnon työmuurahaisen lailla juuri joululomaksi. Onneksi joulu tuli tupaan, vaikka lattiat jäivätkin pesemättä (tästä äitini on kyllä melkoisen järkyttynyt). Aatonaattona tyttö pesi tarmokkaana saunan lauteita ja minä jynssäsin pesuhuoneen puolella. Loiskinan keskeltä lauteilta kuului:
- Miksi jouluksi pitää niin paljon siivota?
- Että olisi puhdasta ja juhla sitten, kun Pyhä laskeutuu arjen keskelle.
- Jeesus kyllä syntyi talliin, eikä siellä varmaankaan ollut kovin puhdasta!

Siivoa siinä sitten!

Joulu tuli sydämeen kuitenkin, viimeistään aaton joulukävelyllä perheen kanssa. Maa oli musta, mutta mieli valoa täysi, käsi miehen kädessä ja ympärillä poukkoilevat lapset.

Tänä iltana kirkkoon, joulu jatkukoon:

Ke 28.12. klo 18.00 Enkelikirkko Ylöjärven kirkossa. Viattomien lasten päivä.

Joululahjoja

Tytär sai seurakunnan iltapäiväkerhosta Joulukertomus-kirjasen, jota asettuu kotiin tultuamme lukemaan tyynymajaan. Suosikkikohtansa hän lukee ääneen:

"Pieni poika katsoi miehiä. 

Yksi toisensa jälkeen miehet polvistuivat pojan eteen,

ja hän hymyili heille.

Sitten miehet avasivat lahjat,

jotka he olivat tuoneet mukanaan.

Jeesus taputti käsiään nähdessään lahjat.

Kulta kimalteli himmeässä valossa,

ja mirhan ja suitsukkeen tuoksu täytti koko talon.

Lähtiessään miehet olivat riemuissaan siitä, että olivat nähneet lapsen,

josta tulisi kuningas." 

                                 (Stephanie Jeffs 2010, suom. Merja Pitkänen)

Silmät loistaen lapsi tuo kirjaa luokseni ja näyttää kuvan. Hänen ilonsa pysäyttää minut ihmeen äärelle kesken ruuanlaittokiireen. Sade ropisee kattoon, mutta joulu on niin lähellä.

Leikkivaunussa

Matkustin tyttären kanssa viikonlopuksi junalla pohjoiseen sukuloimaan. Luulin olevani onnekas, kun saimme paluumatkalle varatuksi vierekkäiset paikat leikkivaunuun. Hohhoijaa! Lapsosten leikkiä hetken tarkasteltuani antaisin muutaman varovaisen vinkin lapsen kanssa matkustavalle:

1. Vasaraa ei ehkä kannata antaa nelivuotiaalle leikkikaluksi liukumäkeen. Tai no, jos rauhallinen matkanteko ei tarjoa tarpeeksi haastetta...
2. Mikäli lapsi ei useista opastuksista huolimatta osaa olla liukumäessä muita moukaroimatta, hänet voi ottaa jäähylle penkkiin joksikin aikaa. Vasaran takavarikoimista kannattanee myös harkita...

Varovaisia vinkkejä sen vuoksi, että harva asia herättää niin voimallisia tunteita kuin lasten kasvatus. Lapsiaiheiset keskustelupalstat ovat armotonta luettavaa ja jokaisella on sielläkin hallussaan ainoa oikea totuus. Kuitenkin lapset saattavat kasvaa ihan täysipäisiksi hyvinkin erilaisissa oloissa ja maalaisjärjellä pärjää aika pitkälle. Lisäksi se, mikä toimii toisen lapsen kanssa, ei välttämättä tepsi toisella ja samaa puuroa syöneistä kasvaakin hurmaavasti keskenään erilaisia persoonia. Kyllä silti joku roti pitää olla!

Viisitoistavuotiaana tiesin kaiken lastenkasvatusesta. Olin lukenut Alice Milleria ja Maria Montessoria,  perehtynyt Summerhill-periaatteeseen ja päättänyt antaa lasteni kasvaa vapaasti ja luonnollisesti. Hah! Onneksi lapseni eivät ole nähneet yläasteaikaisia ainekirjoituksiani, saattaisivat alkaa mokomat perätä oikeuksiaan ja vapauksiaan takautuvasti. Aika vääpelimäistä kun tämä touhu välillä kieltämättä on...

Vähältä muuten piti, etten lähtenyt leikkivaunun liukumäkiterroristia koppaamaan kainalooni rauhoittumaan...Onneksi tytär näytti kasvaneen jo liukumäki-iästä ohi ja ilmoittikin olevansa varhaisnuori, koska käy seurakunnan varhaisnuorten kerhoa. Lisäksi hän on kovin kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä ja toivoo, että seuraavaksi voisimme matkustaa lemmikkieläinvaunussa...

Heikki ja Kaija

Yle Teema on esittänyt muutamana iltana Heikki ja Kaija tv-sarjaa 70-luvulta. Verkkaista, mustavalkoista, leikkaamatonta, ehdottoman vangitsevaa arjen estetiikkaa. Heikki ja Kaija esimerkiksi ynnäilevät perusteellisesti naapurin Lahtiskan (mainio Sylvi Salonen) lääkelaskuja. Laskutoimitus kestää ja kestää. Ja kestää. Muistuma lapsuudesta liimaa minut ruudun ääreen.
- Mitä ihmettä tää on? äimistelee poika vilpittömän hämmästyneenä, mutta jumiutuu sitten seuraksi katsomaan.
- Onko meidän pakko kattoo tätä? pullikoi mies.

Yhdessä kuitenkin katsotaan. Ensin jakso, jossa Lahtiska on pulassa lääkekulujensa kanssa. Sitten jakso, jossa Lahtiskaa uhkaa häätö, ja Heikki ja Kaija tulevat apuun. Patistelen poikaa nukkumaan.
- Ei kun katotaan vielä yks jakso, että iskeekö Lahtiskaan meteoriitti tai jotain.
Jakso on päättymäisillään, kun Heikki alkaa haaveilla autosta. "Semmosta peliä ei meille hankita", ilmoittaa Kaija topakkana. Jotakin tunnistettavaa pariskunnan keskinäisessä sanailussa ja kiusoittelussa on...

On jo myöhä, joten poika menee nukkumaan ja minä myös. Mies jää vielä hetkeksi television ääreen. Hänen on pakko saada selville, saako Heikki auton.

Automiehiä ja vähän naisiakin

Murheen murtama poika saapuu katsastuksesta ja vaipuu sohvalle. Pikkusiskon halaus sentään vähän lohduttaa. Ajoneuvo ei mennyt katsastuksesta läpi, vielä täytyy korjata ja säätää. Pitkään on nuorimies jo ollut jalkamiehenä kulkupelin kenkkuilun takia. Sanon olevani pahoillani. "Eihän se nyt sun syys ole", poika toteaa voipuneesti. Kerron, että minullekin on auto tärkeä, koska ilman sitä olisi pitkää työmatkaa lähes mahdoton kulkea. Lohdutan, että hän pääsee sentään kouluun bussilla. "Niin mutta sulle auto on vaan kulkuneuvo. Mulle se on niin paljon enemmän", kuuluu sohvan nurkasta murtuneella äänellä.

Niin taitaa olla, sellaisella hellyydellä ja ylpeydellä menopelistä puhutaan. Sillä on oma lempinimikin. Muistan mummoni joskus maininneen, että ennen neuvottiin tyttöjä katsomaan aviomiestä pojasta, joka hyvin pitää hevostaan. Mummo jatkoi, että nykyään kannattaa katsoa sellainen mies, joka huolehtii hyvin autostaan.

Ajoin ajokortin vasta aikuisena pakon edessä. Töihin oli lähestulkoon mahdoton päästä ilman omaa autoa, ellei ollut valmis useamman tunnin matkantekoon. Edelleenkin auto on minulle vain kulkuneuvo, riittää, että pääsen sillä paikasta toiseen. Aina matkanteko ei ole sujunut aivan ongelmitta ja työkaveri totesikin Jumalan katsoneen miestäni ja minua ja miettineen: "Ahaa, tuossa on nainen, joka romuttaa autoja ja tuossa mies, joka korjaa niitä. Laitetaanpa ne yhteen."

Miehelleni autot ovat harrastus ja intohimo. Kerran saimme vapaaillan lapsista ja lähdimme ajelulle. Mietin, mihinköhän romanttinen retkemme suuntautuu....No Autovahinkokeskukseen (alan miesten keskuudessa paremmin tunnettu nimellä Ruttutukku -suom. huom.) tietenkin. Autoprojekteja ilmaantuu talliin ja niitä on pihassakin jonoksi asti. Täytyy myöntää, että joskus olen autonroppanoille hieman mustasukkainen siitä, että mies uppoutuu heidän seuraansa tuntikausiksi. Toisaalta ihailen hänen taitoaan loihtia kolaroidusta mytystä jälleen toimiva peli. Ja onnistumisen ilo jonkin mutkikkaan projektin (ns. mielensäpahoittajan auto) jälkeen on yhteinen. Iltateelle kömpii tallista onnellinen mies.

Isänpäivän ihmeitä

Tytär on askarrellut isänpäivälahjoja koulussa, iltapäiväkerhossa ja askartelukerhossa. Lahjat kortteineen ovat sängyn alla piilossa ja vitsailemme, että sänky nousee kohta ilmaan valtavan lahjakeon mukana. Yhdessä korteista lukee mm. "Isä, on mukavaa kun sinä olet iskäni ja suojelet minua, mutta toki toivoisin, että saisin sinulta vielä kesyhiiren tai kalan." Ei ole isänä helppo olla, ei. Poika oli 5-vuotiaana aina päiväkodin kotileikeissä koira. Kun kysyin, onko hän koskaan isä, hän totesi: "Yritin kyllä kerran, mutten oikein pärjännyt siinä isän roolissa."

Mieheni pärjää iskän roolissa hienosti. Paistaa lättyjä isänpäivän kunniaksi ja säteilee, kun vanhempi poikakin tulee äidiltään isänpäivän viettoon. Lapset painivat ja mylläävät olohuoneen lattialla tyynykasassa. Huijaan 17-vuotiaan viereeni katsomaan Youtube -videota trampoliinihyppelystä ja saan halata kuin vahingossa. Pian hän ehdottaa, että pelaisimme jotakin. Carcassonne -lautapelin ääreen kanssani kumartuvat 17- ja 16-vuotiaat pojat ja iskänsä. Iskää ei selvästikään rökitetä pelissä normaaliin tapaan, mutta minua kohtaan ollaan tavalliseen tapaan armottomia, ukkelini syödään kentältä säälittä, kun miesväki liitttoutuu ja juonittelee. Kärsin rökäletappion ja revanssivaatimuksilleni vain naureskellaan. Mieleni täyttää hellyys.

"Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa", totesi Sylvi Kekkonen. Eiköpä näin liene myös isänrakkauden kohdalla, mietin, kun mieheni lähtee tukiperheisäksi, huoltaa naapuruston lastenkin menopelit eikä tee mitään eroa sinun, minun tai meidän lasten välillä. Kiitän Taivaan Isää lasteni isästä. Toivon, että pojista tulisi aikanaan hänen kaltaisiaan isiä.

Hiirijahtia

Talon välipohjassa, juuri makuuhuoneen kattopaneelien yläpuolella, juoksee öisin hiiri. Heräämme sitä kuuntelemaan muutamana yönä. Täsmällisenä veikkona hiirulainen aloittaa rallin joka yö ennen yhtä. Luonnosta vieraantunut urbaani pariskunta herää sydän pamppaillen: peto vaanii!

Illan tullen mies, sankarini, pystyttää tikapuut ja kiipeää urheasti otsalamppuineen kurkistelemaan välipohjaan. Loukku varustetaan juustolla (kuuleman mukaan suklaa kävisi myös hyvin) ja jäädään odottelemaan. Tytär huomaa aikeemme ja kysyy värisevällä äänellä: "Mitä, puhutaanko täällä hiiren kuolemasta?" Jotenkin vain olo tuntuu syylliseltä...

Jokunen vuosi aiemmin tyttö löysi pihan perältä sulavasta lumikasasta kuolleen hiiren. Oli pääsiäsaika. Hautasimme hiiren luumupuun alle ja taisimme laulaa sille tuutulaulunkin. Lapsi seisoi haudan äärellä pienenä, pulleana ja vakavana kurahousuissaan. Punainen pikkulapio kädessään hän tuumaili: "Niin monentenako päivänä se nousee kuolleista? Minä tulen joka päivä katsomaan, joko se on noussut!"

Viime yönä välipohjassa temmeltäneen hiiren rapina loppui lyhyeen. Hautasimme hiiren luumupuun alle. Taidan aavistaa, mistä tänään keskustelemme iltarukouksen aikaan.

Kalastelua

"Keskustelua" murrosikäisen pojan kanssa:

- Mitä teet?
- En enää läksyjä.
- No mitä sä teet nyt?
- Oon koneella.
- Mitä teet koneella?
- Oon netissä.
- Mitä teet netissä?
- Katon videoo.
- Mitä videota?
- Opasvideoo.
- Mistä aiheesta?
- 3D-mallinnuksesta.

Yritä siinä sitten rakentaa keskusteluyhteyttä. Armotonta kalastelua ja turhautumista. Seuraavana aamuna poika kuitenkin yllättää ja antaa silittää poskeaan, kun menen herättämään. Pörröisen tukan takaa kuuluu ääntä:

- Äiti, tuleeks sulle tästä mitään mieleen?
- Mitäs mulle nyt pitäis tulla mieleen...helpota vähän.
- No pitäis sulle jotain tulla mieleen tästä kun mulla on vain toinen silmä auki.

Ja tuleekin: talvi-illan hämärähetki kuudentoista vuoden takaa. Vastasyntynyt poika lepää vatsallani, aukaisee toisen silmänsä ja katsoo sillä minua pitkään ja herkeämättä. Muiston, jonka olen hänelle useasti kertonut, saan tänä aamuna lahjaksi takaisin.

Parisuhteellista polkuveneilyä

Ihana syyslomaviikko takana Kreetalla perheen kanssa. Lennonjohtajien lakkoilun aluksi säikäyttämät lomalaiset pääsivät kohteeseensa vain muutaman tunnin myöhässä. Pienimmäinen voi yllättäen pahoin lentokoneen laskeutuessa, joten saavuimme Hanian kentälle melkoisen ryvettyneinä. Loma alkoi  öisellä pyykinpesulla hotellin kylpyammeessa, mutta mikään ei harmittanut, kun tyttö vaikutti olevan jo kunnossa ja tähdet pikkukylän yllä tuntuivat olevan ihan käsin kerättävissä suoraan huoneiston parvekkeelta.

Kunnostauduin kahden kartan lukijana vuoriston serpentiiniteillä. Toisessa kartassa oli melko hyvin merkitty tiet, toisessa joitakin kyliä ja kaupunkeja. Mutta mitäpä sitten tehdään, kun risteyksissä ei lue mitään ja on vain arvottava, mihin suuntaan lähteä? Eksymällä kartalta ja harhailemalla vuoristopoluilla taisivat silti löytyä kiintoisimmat paikat, syrjäiset kylät, luolat, luostarit, hiljaiset rannat. Urhoollisesti mies ajoi myös kaupunkiliikenteessä. Samat liikennesäännöt kuin Suomessa, mutta tulkinta kovin erilainen...kaiken seassa kuolemaa uhmaten suhailevat kännykkään puhuvat kypärättömät mopoilijat.

Viimeisenä lomapäivänä polkuveneilyretkeltä palattuamme tyttö vilkutti merelle ja purskahti itkuun: "Tulee niin ikävä tänne!" Ikävä tuleekin huolettomia yhdessäolon hetkiä ja tuntikausien aalloissa polskintaa. Palasimme sateisen harmaaseen Suomeen ja viilenneeseen kotiin sunnuntaiaamuna seitsemältä. Peittopinojen alla nukuimme kuin karhut puolille päivin ja hitaasti kömmimme arkeen.

Ensimmäisen työpäivän iltaan tarjosi juhlahetken seurakunnan avioparitiimin kokoontuminen Pappilan perhetalolla. Miten ihana, välitön tunnelma! Koolla ihmisiä, jotka ovat tulleet tärkeiksi meille, tarjolla iltapalan lisäksi arjen kokemusten jakamista, hulvatonta ideointia, ihmeellistä läsnäolon tuntua, tarinateatteria ja äänimaisemointia.

Otapa kuule oma kulta kainaloosi ja lähtekää yhdessä viettämään romanttista kynttiläillallista Ylöjärven srk-keskuksessa la 26.11.2011 klo 18.00. Lisätietoja:

http://www.ylojarvenseurakunta.fi/toiminta/perheet/perhetalo

Huulikiiltoa ja kaurapuuroa

Herään ensimmäisenä puuron keittoon. Tokaluokkalainen tyttöni on aina yhtä ilahtunut lämpimästä puurosta ja omppuhillosta. Hillon keitimme 85-vuotiaan pappani mökiltä poimimista valkeista kuulaista, siinä maistuu vielä kesä. Lukiolaispoika irvistelee kalaöljy-vitamiinikapseleille, mutta nielee ne lopulta kiltisti. Pidän porukkaa terveenä keinolla millä hyvänsä, syysloma on edessä! Viimeisenä pöytään kömpii pyjamahousuissan mies, jolle on puuro jo lautasella jäähtymässä ja majakkamuki katettuna. Meiltä lähdetään arkiaamuisin alakouluun (tyttö), yläkouluun (minä), lukioon (poika) ja oikeisiin töihin (mies:)

Lapset tulevat eteiseen halaamaan, kun pakkaan työlaukkua. Palaan pussaamaan miestä.
"Mulla on huulikiiltoa", varoitan. "Mulla on kaurapuuroa", mies vastaa. Majakkamuki ja aamuinen pussailu muistuttavat kesäpäivästä majakkasaarella vuosia sitten. Ilo pirskahtelee syyssateen lomassa <3

Syksyisin terveisin aloitteleva bloggaaja Ansku