Kesätöitä ja kivenpyöritystä

Pojan kesätyö loppui. Hän totesi töistä tultuaan, että radiosta oli työmatkalla tullut viimeiseen työpäivään sopiva kappale, Apulannan Armo, jossa lauletaan: "Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista..." Että voikin olla myönteinen asenne työntekoon! Olen niin ylpeä hänestä.

Työteliäs miehenikin aloitti kesälomansa tarmokkaasti. Ensimmäisenä loma-aamuna herätti kello koko porukan kahdeksalta ja lähdimme viettämään laatuaikaa Koukkujärven kaatopaikalle. Juoksujalkaa lajittelimme peräkärryllisen metalliromua, pahveja, maalijätteitä ynnä muuta asiankuuluviin kontteihin ja lavoille. Kaikenlaista kiinnostavaa näyttivät ihmiset pois heittäneen, ja oikein harmitti, etteivät kaatopaikat ole niin kuin omassa lapsuudessani, jolloin pääsimme siskon kanssa papan mukana kaatopaikkareissuun ja takaisin tullessamme oli pakettiautokuorma toisinaan isompi kuin mennessämme.


Pappa oli kierrätyksen ehdottomia edelläkävijöitä. Meidän lasten mielestä paras kaatopaikkalöytö oli traktorin sisäkumi, josta oli iloa vuosikausiksi. Koko kulmakunnan lapset mahtuivat uimaan samalla uimarenkaalla ja sen päältä hypittiin huimia pomppuja järveen lapsuuden kesinä, jolloin aurinko paistoi aina. Muistan, kuinka innolla pyöritimme valtavaa rengasta rantaan hiekkatie pölisten ja kuinka hyvä sen päällä oli istua mummolan pihassa uintiretken jälkeen syömässä papan vastasavustamia muikkuja...


Mutta enää eivät pääse lapset kaatopaikalle konttailemaan ja löytöjä tekemään, kuten eivät myöskään keskenään uimaretkille. Miten ihmeessä selvisimme hengissä lapsuudestamme? Valvommeko nykyään lapsiamme liikaa? Tytär opasti minut metsän halki kulkevalle oikopolulle ja olin oitis varoittelemassa häntä kulkemasta polkua koskaan yksin, ja muistuttamassa, että vieraiden mukaan ei saa lähteä, ja jos joku yrittää napata hänet mukaansa, pitää huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähtee..."Höh", totesi tyttäreni, "jos joku yrittää minut siepata, niin minä kutitan!" Voi minun pikkuistani! Varjele, Isä hänen kulkuaan.


Tuossa tytär kantaa apunamme liian suuret työhanskat kädessään tomerana talonreunuskiviä. Koko ajan hän tarinoi ja selvittää jotakin ja työ sujuu siinä sivussa meiltä vanhemmiltakin keveästi kuin leikki.  Kivenpyörittäjien ahkeroidessa muistuu mieleeni kaksi tapausta. Ensimmäinen on alakoulusta. Luokkakaverini myöhästyi koulusta puoli päivää, koska oli koulumatkalla löytänyt hienon kiven, jonka halusi ottaa mukaan ja jota pyörittäessä matka ei edennyt aivan tavanomaista tahtia. Vahtimestarimme moitti häntä ja kysyi, miksei hän ottanut valtavaa murikkaa mukaansa pyöriteltäväksi vasta kotiin palatessaan. "En minä voinut sitä jättää, se oli niin hieno, että joku olisi voinut sen ottaa", totesi poika. 


Tytär oli noin kolmivuotias, kun olimme seurakuntatalossa Sanan ja rukouksen illassa. Paikalle oli kannettu kasa eri kokoisia kiviä, ja illan puhuja kehotti kutakin ottamaan sieltä oman syntikivensä ja tuomaan sen alttarille. Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, oli pikkuinen tyttömme hakenut joukosta suurimman kiven ja lähtenyt vaivalloisesti kantamaan sitä kohti alttaria. Mitä hän mahtoi mielessään miettiä...


Nyt lähden tästä laiskottelemasta miehen seuraksi kantamaan lisää kiviä. Enää neljätuhatta kiloa, hän kävi äsken ilmoittamassa. Jaettu työn ilo on paras ilo!

Iltamietteitä

Isovanhempani joutuivat viikon sisällä kumpikin kotoaan sairaalaan. Olimme juuri käyneet katsomassa mummoani osastolla, kun näimme ambulanssin mummolan talon edessä ja niin myös pappa joutui sairaalaan. Aina tavatessani heitä ymmärrän olevani etuoikeutettu, kun saan vielä pitää mummoni ja pappani ja lapseni saavat tuntea isoisovanhempansa.

Ambulanssi mummolan ovella ja isomummo sairaalapyjamassa mietityttivät tytärtä. "Toivottavasti isomummo ja isopappa ei vaan kuole", hän totesi kyyneliä silmissään. Keskustelimme siitä, että kukaan ei täällä maan päällä elä ikuisesti, ja että isomummo ja isopappa ovat saaneet elää pitkät ja vaiherikkaat elämät. En minäkään silti millään heistä luopuisi.

Tyttären kaveri oli yökylässä ja kertoi aamiaisella, että hänen vaarinsa on juuri kuollut. Sanoin olevani pahoillani. Tyttö katsoi minuun vilpittömän hämmästyneenä ja totesi: "Miksi ihmeessä? Eihän se sinun syysi ole!" Kerroin, että näin on tapana sanoa, kun jonkun läheinen on kuollut. Sillä tavalla ilmaistaan, että ymmärretään, että toinen on surullinen ja halutaan lohduttaa häntä. Ja että sanonta saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta ihmisten on vaikea keksiä, mitä sanoa, kun on kyse niin suuresta asiasta. "Ahaa", tyttö sanoi, "hyvä tietää!" Hän jatkoi aamupalan syöntiä mietteliäänä ja minun sydäntäni riipaisi hänen menetyksensä.

"I think you die when you run out of your birthdays", totesi ystäväni pieni  poika keväällä. Ihminen kuolee, kun hänen syntymäpäivänsä loppuvat. Miten viisaasti sanottu, ja miten lohdullista on, ettemme tiedä (syntymä)päiviemme määrää.

Arvokasta aikaa

Viime viikon olivat lasten serkut meillä hoidossa ja vipinää riitti aamusta iltaan. Onneksi sää helli serkkuleirin viettäjiä. Suosimme paikallisia, pirkanmaalaisia ja pääasiassa maksuttomia ajanvietteitä. Kalevan iikennepuistossa tuli vietettyä useampana päivänä monituisia tunteja, nyt on ajokortit suoritettuna ja yksi liikennepoliisikin porukassa. Minuakin muistutellaan nyt turvavälin pitämisestä liikenteessä. Hyvä näin! Pikku-Ahveniston luontopolku tarjosi monenlaisia elämyksiä, kääpiä, naavaa ja nuijapäitä ihmeteltiin ja grillikodassa paahdettiin vaahtokarkkeja. Paikallisen kesäteatterin Heinähattu ja Vilttitossu naurattivat kaikenikäisiä. Vuorentaustan koulun takaa löytyi esikoisen opastuksella mainio boulder-puisto (kiipeilyyn sopivia kivenlohkareita), ja sielläkin vierähti aikaa. Hieman pikkutyttöjä alkuun mietitytti koululla viihtyvä mopopoikaporukka. "Onkohan ne pahiksia", tytöt pohtivat. Päätimme tiedustella asiaa.

"Anteeksi, mutta tuumasimme tuolla, että mahdattekohan te olla pahiksia, vai uskaltaako tänne tulla kiipeilemään", kysyin poikalaumalta. "Ei olla", totesivat pojat hymyssä suin ja aloitimme rauhallisen rinnakkaiselon koulun paahteisella pihamaalla. Olisi varmaan poikienkin tehnyt mieli kiipeilemään, mutta eihän sitä kehtaa, joku voi pitää lapsellisena...Minua vakaasti keski-ikäisenä eivät moiset huolet enää paina, vaan tein lasten yllytyksestä innolla voltteja rekkitangolla. 

Loma ei ole sujunut pelkästään auvoisasti. Työasiat kiristävät ja pahaa mieltäni olen purkanut puolisoon, joka on täysin syytön tilanteeseen ja joka puolestaan on ollut stressaantunut omien aikataulujensa vuoksi. Onneksi tunteita on tuuletettu melko räiskyvästi puolin ja toisin nyt, kun miehen loma ei ole vielä alkanut. Josko sitten yhteisen loman aikaan olisi yhteiselo taas leppoisaa...Mitä pitempään olemme olleet yhdessä, sitä harvemmin riitelemme. Ja sitä kurjemmalta se minusta aina tuntuu; emmekö me koskaan opi?

Työ, sen kuormittavuus tai puute nousee puheenaiheeksi ystävien kanssa entistä useammin. Miten vanhempien huoli työstä tai uupuminen heijastuvat lapsiin? Kuinka usein parisuhteen kriisien syynä onkin esimerkiksi sietämätön työtilanne tai työttömyyden aiheuttama ahdistus? Yritän tolkuttaa yhtä paljon itselleni kuin muillekin, että työ ei ole ihmisen mitta, ihmisen arvo ei ole työstä riippuvainen. Raamattu opettaa, että Jumalan kuvaksi luotuna jokaisen ihmisen arvo on loukkaamaton ja luovuttamaton.