Perhe kuvassa

Poika on innostunut lukiossa filosofian ja psykologian opiskelusta. Päivällisellä hän muistuttaa pikkusiskoaan, että tämä on luvannut osallistua psykologiseen testiin ja haastatteluun. Tutkimukseen tarvitaan mukaan myös neuvolakortti ja vauvakirja. Molemmat ovat aivan täpinöissään, sekä tuleva psykologian professori että haastateltava. Tutkimustilanne on rauhoitettu, mutta tuloksista saan sentään jotakin tietoa:

"Minun piti piirtää perhekuva meistä eläiminä. Piirsin iskän karhuksi, koska iskä on niin karvainen. Toisen veikan piirsin apinaksi, koska hän aina leikkii minun kanssani ja apinat ovat leikkisiä. Toinen veikka on lammas, koska lampaat ovat niin suloisia. Minä olen tietysti possu, koska possut ovat veikeitä. Sinä olet papukaija."

En uskalla kysyä, miksi. Myöskin herra tutkija näyttää hieman hämmästyneeltä lammasmaisuudestaan. Olen poissa tolaltani vielä töissäkin. Työtoverit lohduttelevat, että papukaijat ovat värikkäitä...Onneksi tutkija selittää, että tehtävän tarkoitus oli selvittää perheenjäsenten keskinäisiä suhteita välimatkojen perusteella. Ja iskän sijainti keskellä kertoo kuulemma siitä, että kuopus pitää häntä perheen päänä.

Ehkä lasten piirroksista ei kannata köökkipsykologialla tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Muistan, kuinka äitini aikanaan tarkasteli huolestuneena päiväkoti-ikäisen pikkuveljeni piirrosta, jossa oli kuulemma veli kavereineen. Kaverit olivat yhdessä porukassa, lähekkäin, kun taas veli seisoi kaukana muista, yksikseen. Lisäksi hänen kasvonsa olivat ristikon peitossa. Äiti mietiskeli, että onkohan veli yksinäinen tai vieläpä kiusattu, vai miksi hän näkee itsensä tuollaisena. Ehdotin, että kysytään veljeltä, miksi hänen naamansa päällä on moinen risuaita.

"Mää oon molari", kuului ytimekäs vastaus.

Taimia tarhassa

Tyttö istuu keittiötikkailla, antaa hiustensa valahtaa kasvoilleen ja puhaltaa ne sitten sivuun. Tämä kaikki hassuin ilmein höystettynä ja kikatuksella kuorrutettuna. "Paljon iloa otsatukasta!" hän toteaa hilpeänä esityksensä päätteeksi.

Hetken kuluttua kuuluu television äärestä laulukisakatsomosta huuto: "Mitä on parsamainen into? Tuomari sanoi äsken, että esiintyjällä oli parsamaista intoa!" Varsamaista intoa pursuava tyttäreni lienee kuullut väärin, mutta sanonta otetaan heti monikäyttöisenä arjen palvelukseen. Tunnen esimerkiksi siivoamiseen lähinnä parsamaista intoa ja ihmettelenkin, kuinka vähän puhutaan kotitöistä downshiftaamisesta (eli leppoistamisesta), jota olen harrastanut jo pitkään.

Ehkä parsamaisuuteni paistaa jo välillä töissäkin, koska siellä murrosikäinen piti minulle juuri kiukkuisen aikuisväestön toimintaa kritisoivan puheen, jossa totesi  mm: "Turha kuvitella, että me teidän vaippoja vaihdetaan sitten kun vihanneksina makaatte." Katsoin häntä: pientä, äkäistä, sitkeää versoa, jonka sisällä elämä tempoilee moneen suuntaan ja mietin ikkunalaudalla valoa kohti kurkottavia auringonkukan taimia. Pitäisiköhän niille jo väsätä jonkinlaiset tuet vai pysyvätkö itsekseen pystyssä? Koska ne mahtavat olla valmiita istutettaviksi pihamaalle? Pärjäävätkö?