Heikki ja Kaija

Yle Teema on esittänyt muutamana iltana Heikki ja Kaija tv-sarjaa 70-luvulta. Verkkaista, mustavalkoista, leikkaamatonta, ehdottoman vangitsevaa arjen estetiikkaa. Heikki ja Kaija esimerkiksi ynnäilevät perusteellisesti naapurin Lahtiskan (mainio Sylvi Salonen) lääkelaskuja. Laskutoimitus kestää ja kestää. Ja kestää. Muistuma lapsuudesta liimaa minut ruudun ääreen.
- Mitä ihmettä tää on? äimistelee poika vilpittömän hämmästyneenä, mutta jumiutuu sitten seuraksi katsomaan.
- Onko meidän pakko kattoo tätä? pullikoi mies.

Yhdessä kuitenkin katsotaan. Ensin jakso, jossa Lahtiska on pulassa lääkekulujensa kanssa. Sitten jakso, jossa Lahtiskaa uhkaa häätö, ja Heikki ja Kaija tulevat apuun. Patistelen poikaa nukkumaan.
- Ei kun katotaan vielä yks jakso, että iskeekö Lahtiskaan meteoriitti tai jotain.
Jakso on päättymäisillään, kun Heikki alkaa haaveilla autosta. "Semmosta peliä ei meille hankita", ilmoittaa Kaija topakkana. Jotakin tunnistettavaa pariskunnan keskinäisessä sanailussa ja kiusoittelussa on...

On jo myöhä, joten poika menee nukkumaan ja minä myös. Mies jää vielä hetkeksi television ääreen. Hänen on pakko saada selville, saako Heikki auton.

Automiehiä ja vähän naisiakin

Murheen murtama poika saapuu katsastuksesta ja vaipuu sohvalle. Pikkusiskon halaus sentään vähän lohduttaa. Ajoneuvo ei mennyt katsastuksesta läpi, vielä täytyy korjata ja säätää. Pitkään on nuorimies jo ollut jalkamiehenä kulkupelin kenkkuilun takia. Sanon olevani pahoillani. "Eihän se nyt sun syys ole", poika toteaa voipuneesti. Kerron, että minullekin on auto tärkeä, koska ilman sitä olisi pitkää työmatkaa lähes mahdoton kulkea. Lohdutan, että hän pääsee sentään kouluun bussilla. "Niin mutta sulle auto on vaan kulkuneuvo. Mulle se on niin paljon enemmän", kuuluu sohvan nurkasta murtuneella äänellä.

Niin taitaa olla, sellaisella hellyydellä ja ylpeydellä menopelistä puhutaan. Sillä on oma lempinimikin. Muistan mummoni joskus maininneen, että ennen neuvottiin tyttöjä katsomaan aviomiestä pojasta, joka hyvin pitää hevostaan. Mummo jatkoi, että nykyään kannattaa katsoa sellainen mies, joka huolehtii hyvin autostaan.

Ajoin ajokortin vasta aikuisena pakon edessä. Töihin oli lähestulkoon mahdoton päästä ilman omaa autoa, ellei ollut valmis useamman tunnin matkantekoon. Edelleenkin auto on minulle vain kulkuneuvo, riittää, että pääsen sillä paikasta toiseen. Aina matkanteko ei ole sujunut aivan ongelmitta ja työkaveri totesikin Jumalan katsoneen miestäni ja minua ja miettineen: "Ahaa, tuossa on nainen, joka romuttaa autoja ja tuossa mies, joka korjaa niitä. Laitetaanpa ne yhteen."

Miehelleni autot ovat harrastus ja intohimo. Kerran saimme vapaaillan lapsista ja lähdimme ajelulle. Mietin, mihinköhän romanttinen retkemme suuntautuu....No Autovahinkokeskukseen (alan miesten keskuudessa paremmin tunnettu nimellä Ruttutukku -suom. huom.) tietenkin. Autoprojekteja ilmaantuu talliin ja niitä on pihassakin jonoksi asti. Täytyy myöntää, että joskus olen autonroppanoille hieman mustasukkainen siitä, että mies uppoutuu heidän seuraansa tuntikausiksi. Toisaalta ihailen hänen taitoaan loihtia kolaroidusta mytystä jälleen toimiva peli. Ja onnistumisen ilo jonkin mutkikkaan projektin (ns. mielensäpahoittajan auto) jälkeen on yhteinen. Iltateelle kömpii tallista onnellinen mies.

Isänpäivän ihmeitä

Tytär on askarrellut isänpäivälahjoja koulussa, iltapäiväkerhossa ja askartelukerhossa. Lahjat kortteineen ovat sängyn alla piilossa ja vitsailemme, että sänky nousee kohta ilmaan valtavan lahjakeon mukana. Yhdessä korteista lukee mm. "Isä, on mukavaa kun sinä olet iskäni ja suojelet minua, mutta toki toivoisin, että saisin sinulta vielä kesyhiiren tai kalan." Ei ole isänä helppo olla, ei. Poika oli 5-vuotiaana aina päiväkodin kotileikeissä koira. Kun kysyin, onko hän koskaan isä, hän totesi: "Yritin kyllä kerran, mutten oikein pärjännyt siinä isän roolissa."

Mieheni pärjää iskän roolissa hienosti. Paistaa lättyjä isänpäivän kunniaksi ja säteilee, kun vanhempi poikakin tulee äidiltään isänpäivän viettoon. Lapset painivat ja mylläävät olohuoneen lattialla tyynykasassa. Huijaan 17-vuotiaan viereeni katsomaan Youtube -videota trampoliinihyppelystä ja saan halata kuin vahingossa. Pian hän ehdottaa, että pelaisimme jotakin. Carcassonne -lautapelin ääreen kanssani kumartuvat 17- ja 16-vuotiaat pojat ja iskänsä. Iskää ei selvästikään rökitetä pelissä normaaliin tapaan, mutta minua kohtaan ollaan tavalliseen tapaan armottomia, ukkelini syödään kentältä säälittä, kun miesväki liitttoutuu ja juonittelee. Kärsin rökäletappion ja revanssivaatimuksilleni vain naureskellaan. Mieleni täyttää hellyys.

"Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa", totesi Sylvi Kekkonen. Eiköpä näin liene myös isänrakkauden kohdalla, mietin, kun mieheni lähtee tukiperheisäksi, huoltaa naapuruston lastenkin menopelit eikä tee mitään eroa sinun, minun tai meidän lasten välillä. Kiitän Taivaan Isää lasteni isästä. Toivon, että pojista tulisi aikanaan hänen kaltaisiaan isiä.

Hiirijahtia

Talon välipohjassa, juuri makuuhuoneen kattopaneelien yläpuolella, juoksee öisin hiiri. Heräämme sitä kuuntelemaan muutamana yönä. Täsmällisenä veikkona hiirulainen aloittaa rallin joka yö ennen yhtä. Luonnosta vieraantunut urbaani pariskunta herää sydän pamppaillen: peto vaanii!

Illan tullen mies, sankarini, pystyttää tikapuut ja kiipeää urheasti otsalamppuineen kurkistelemaan välipohjaan. Loukku varustetaan juustolla (kuuleman mukaan suklaa kävisi myös hyvin) ja jäädään odottelemaan. Tytär huomaa aikeemme ja kysyy värisevällä äänellä: "Mitä, puhutaanko täällä hiiren kuolemasta?" Jotenkin vain olo tuntuu syylliseltä...

Jokunen vuosi aiemmin tyttö löysi pihan perältä sulavasta lumikasasta kuolleen hiiren. Oli pääsiäsaika. Hautasimme hiiren luumupuun alle ja taisimme laulaa sille tuutulaulunkin. Lapsi seisoi haudan äärellä pienenä, pulleana ja vakavana kurahousuissaan. Punainen pikkulapio kädessään hän tuumaili: "Niin monentenako päivänä se nousee kuolleista? Minä tulen joka päivä katsomaan, joko se on noussut!"

Viime yönä välipohjassa temmeltäneen hiiren rapina loppui lyhyeen. Hautasimme hiiren luumupuun alle. Taidan aavistaa, mistä tänään keskustelemme iltarukouksen aikaan.