"Viel on sulla leikin aika, aika armas lapsuuden..."

Tytär on menossa ensimmäistä kertaa uudelle kaupungin nuorisotilalle. Nyt hänkin pääsee!

- Tiedätkö sä äiti yhtään, mitä siellä tehdään? hän kysyy tietäväisen kuuloisena.

- No? utelen.

- Siellä vaan kuule ollaan! minua valistetaan.

Kun 9-vuotiaat ovat kovalla tohinalla ovella menossa, isä huikkaa tyttärelleen:

- Ei sitten juosta poikien perässä!

- Ne kuule juoksee meidän perässä! vastaa yksi tytön kavereista reippaasti.

Kikatusta. Juoksevat ikkunan ohi. Mies katsoo perään ja huokaisee. Meidän vauva siellä menee...

Nuorisotilalla käydään muutaman kerran olemassa 3-6-luokkalaisten vuorolla alkuillasta. Innostus hiipuu pian ja kavereiden kanssa aletaan sen sijaan pitää Naurukerhoa, jolle on laadittu oikeudenmukainen säännöstö. Kerhon ohjelmassa on tähän mennessä ollut mm. majanrakennusta patjoista, askartelua sekä näytelmä, jota minutkin kutsuttiin katsomaan. Näytelmässä seikkailivat flamenco-tanssijatar, tiikeri, tarjoilija ja poliisielefantti. Se sisälsi seuraavankaltaisia repliikkejä:

"Kylläpä kunnon ateria virkistää raskaan poliisityöpäivän päätteeksi."

ja

"Ahaa, nautitte siis kaalinne kääryleen muodossa." 

Nautin joka hetkestä ja annoin lapsille kiittävää palautetta. He jäivät (kerhonsa nimen mukaisesti) kikattamaan ja laatimaan tohkeissaan uusia näytelmäkäsikirjoituksia.

Illalla kysyn tytöltä, miksei muutamaa kaveria ole vähään aikaan näkynyt.

- Ei ne enää leiki. Ne on kuule TEINEJÄ!

Naurahdan.

- Ihan oikeesti on. Niillä on nahkasaappaat ja nahkatakit!

Vanhempainvartissa opettaja kertoo, että tämän luokan tytöt vielä leikkivät ja heittelevät kärrynpyöriä, mutta monilla rinnakkaisluokan tytöillä on jo paksusti pakkelia ja roikkuvat korvikset. Hän sanoo olevansa iloinen 3-luokkalaisista leikkivistä tytöistään. Niin olen minäkin. 

Äkkipysähdyksiä

Syysflunssa vaivaa, mutta olen lähdössä töihin kesken sairausloman. Sijaiskielto, työt kaatuvat omaan ja kollegojen niskaan. Mieluummin menen puolikuntoisena töihin kuin näännyn vihkopinojen huojuvien tornien alle tuonnempana. Typerää, tiedän...Yritän silti vakuutella työkuntoisuuttani aamiaisella sekä aiheesta mököttävälle miehelleni että itselleni. "Mähän näytänkin jo paljon paremmalta kuin eilen", kähisen.
Mies katsoo minuun hitaasti, ei vaivaudu vastaamaan. Suuttunut on.

"Sun kuuluu nyt tähän sanoa, että ainahan sinä näytät yhtä hyvältä, rakkaani", jatkan dialogia sinnikkäästi yksikseni. "Kiva, kun sä sanot, mitä mun pitää sanoa. Ei tarvi miettiä", mies sanoo ja kuulostaa jo melkein leppyneeltä. Ei suostu pussaamaan, mutta halaa sentään. Ja kehottaa ajamaan varovasti.

Ensimmäisen kerran tänä syksynä liukastelen mutkassa työmatkalla. Joka-aamuiset peuralaumat käyskentelevät peltoaukeilla aamu-usvassa. Paluumatkalla tielle ponkaisee kaksi hirveä, joita auto vastaantulevien kaistalta väistää eteeni. Onneksi ehdin hyvin jarruttaa. Yhdelle peuroista on näköjään käynyt huonosti, se makaa hengettömänä pientareella. Sadankahdenkymmenen kilometrin päivittäisellä työmatkalla sattuu ja tapahtuu. Kunpa ei sattuisi kohdalle.

Palaan kotiin väsyneenä ja mietteliäänä ja alan  valmistella tyttären kanssa päivällistä (sanokaa tosi-tv:stä mitä sanotte, niin ainakin meillä Junior master chef -ohjelma on innostanut nuorimmaisen keittiötöihin, lähes päivittäin saamme nauttia hänen keitoksistaan: rieskoja, pannukakkua, kanapastaa, salaatteja...) Tyttö kaivaa repustaan uudet koulukuvat ja järjestää magneettikuvansa jääkaapin oveen. Se on jo kolmas. Kuviensa alle hän järjestää isoveljen kuvat. Koska niitä ei ole kuin kaksi, saa kolmanneksi mustatukkaisen isoveljen tuuraajaksi kelvata tsekkiläisen animaatiohahmo myyrän kuva. Yhdennäköisyys on ilmeinen, purskahdan nauruun ja kohta hekotamme yhdessä tytön kanssa aivan hervottomina. Väsymys on hetkessä poissa ja kai kohta jo flunssakin.

Ja onhan se mieskin ihana, kun huolehtii...

Lasten suusta

Tytär esitteli silmät loistaen koulusta saamaansa Gideonien lahjoittamaa pikkuruista kirjaa: Uusi Testamentti, psalmit ja sananlaskut. Saviruukun kuva kannessa on samanlainen kuin yli kolme vuosikymmentä sitten saamassani viininpunaisessa painoksessa. Raamatunkäännös on uusi, mutta sisältö tuttu.

- Ja arvaa mitä, sitten me käteltiin lahjoittajaa, ja sillä oli aivan hikinen käsi!

Hetki on siis ollut kaiken kaikkiaan ikimuistoinen.

Illalla kiipeän lastenhuoneeseen lukemaan Saariston lapsia. Tyttö on kuitenkin löytänyt jotakin kiinnostavampaa. Hän istuu vuoteellaan ilkikurisesti hymyillen:

- Kuunteleppa tätä: "Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon." (Ef. 5:22-24). Niin että mitäs tästä sanot, äiti?

Kyllä huomaa, että parisuhdeasiaa on tässä taloudessa pohdittu lastenkin kuullen.

Iltalenkillä ystäväni kertoo, että hänen poikansa oli löytänyt Uudesta Testamentistaan sanan seksi. Hieman kummastelen asiaa, mutta tarkempi tutkimus paljastaa, että esipuheesta Apua elämän eri tilanteisiin löytyy muiden ohessa myös väliotsikko Seksi. Tämä oli 9-vuotiaita poikia tietysti suuresti kiinnostanut. Ensimmäinen Raamatun jae otsikon alla on Sananl.18:22. "Onnen löytää, joka vaimon löytää, hän on päässyt Herran suosioon."