Mies on taas työmatkalla koko viikon. Pitäisi tietysti olla kiitollinen, että töitä on, mutta välillä kiukuttaa. Mielessäni marmatan hänelle esim. lumentulosta, talon lämmittämisestä, ulkoroskiksen luoksepääsemättömyydestä, kokouksista ja muista työelämän vaatimuksista, lasten harrastuksiin kuljettelusta, aikataulujen miettimisestä, kuntauudistuksesta, bensiinin hinnannoususta jne. jne. Pahimmat höyryt ovat sitten hälvenneet, kun hän illan hämäränä hetkenä soittaa. Jäljellä on ikävä.
Reissutyö on perheessämme uusi asia ja vaatii totuttelua. Lapsille on kova juttu, ettei iskä olekaan kuvioissa. Pienempi laskee öitä isän kotiutumiseen, eikä jaksa enää ilahtua yhtä paljon siitä, että pääsee isän ollessa reissussa viereeni nukkumaan. Isompi toteaa: "Kyllä mä tiedän, että sulla on iskää ikävä. Meillä muillakin on, muttei sun sen takia tartte mulle kiukutella."
Yhteinen laatuaika viikonloppuisin paikkaa mielestäni huonosti sitä, ettei mies jaa arkeamme. Puhelimessa yritän muistaa kertoa kaiken, mikä on oikeasti tärkeää. Lopuksi lempeät sanat, kiitollisuus toisistamme kuitenkin.
Olen tottunut nukkumaan hänen lämmössään, yhteisen peiton alla. Nyt vieressä tuhisee tytär, jonka hengityksen tahti on erilainen ja joka katkaisee uneni kikattelemalla jostain syystä unissaan useammin kuin viidennelläkymmenennellä oleva puolisoni. Muutenkin heräilen herkemmin talon narahduksiin tai muuten vain, kun hän on poissa kotoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti