Tytöllä oli tänään neljä kaveria kylässä. Laulua, leikkiä ja tömistystä yläkerrassa. "Tuleeko ne lattiasta läpi", mietti murkku alhaalla. Tyttären elämässä on vuosien kaksinleikin jälkeen uusi porukkaleikkivaihe meneillään ja meillä varhaisnuorisotalo kahdesti viikossa. Välillä täytyy käydä sovittelemassa bändiriitoja, mutta enimmäkseen Frontside Ollie soljuu sopuisasti ovikellon ja kännykän lomassa.
Poika sen sijaan on aina ollut yksin viihtyvää sorttia. Hän ei erityisesti kaipaa kavereita ja vietti alakoulussakin usein välitunteja lueskellen. Joskus olin asiasta huolissani ja surullinen, mutta poika on aina sanonut viihtyvänsä hyvin myös itsekseen. Muutamat viime vuosina löytyneet hengenheimolaiset ovatkin sitten todella läheisiä ja heidän kanssaan hän pitää yhteyttä, mutta tapaa satunnaisesti. Ihmettelin juuri, miksei yhtä toisella puolen kaupunkia asuvaa sankaria ole meillä muutamaan viikkoon näkynyt. Selvisi, että molempien poikien menopelit olivat uupuneet hankeen ja pakkaseen. "Meillä on tällainen lämpimien aikojen ystävyys", totesi poika vain.
Tytöt kuulemma harjoittelevat sydänystävänsä kanssa tärkeitä sittemmin seurustelussa tarvittavia tunnetaitoja; vaihdetaan salaisuuksia, ollaan mustasukkaisia, viihdytään kaksin ja puhutaan aivan kaikesta. Isossa kaveriporukassa rymyämään tottuneille pojille tulevatkin sitten seurustelun vaatimukset täytenä yllätyksenä: Jaa tässä ollaan vaan pitkiä aikoja ihan kaksin? Ettei voi enää mennä kaverien kanssa? Jaa pitäis jotain puhuakin? Miten tässä nyt oikein olisi...
Tiedustelinkin mieheltäni, oliko hänellä lapsuudessa sydänystävää. Hän kielsi ja puhui mieluummin kavereista, joiden kanssa rakennettiin majoja ja pyrittiin hajottamaan toisen poikaporukan majoja. Kysyn vain, miten tällaiset taidot valmentavat parisuhteeseen...
Olin eilen oman sydänystäväni syntymäpäivillä. Olemme tunteneet toisemme yksivuotiaasta ja välisemme side oli lapsuudessa niin tiukka, että vanhempamme päättivät laittaa meidät eri luokille (mistä olimme heille tämän katalan juonen selvittyä todella katkeria, taisimme harkita karkaamista). Esiinnyimme joka paikassa kaksosina ja suunnittelimme asuvamme aikuisina yhdessä talossa, jossa olisi paljon kirjoja ja muutama kissa. Kissoja ei ole kummallakaan, mutta kirjoja kyllä. Ja lapsia. Ja ystävyys, joka säilyy vuosista, kiireestä ja välimatkasta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti