Kaupunkilomailimme miehen kanssa pääsiäisenä. Kahdenkeskinen reissuhan on aina hyvä tapa päivittää parisuhdetta, kuten muitakin ihmissuhteita. Muistan nuoruudesta lomamatkoja hyvän kaverin kanssa. Ympärivuorokautinen yhdessäolo sai yllättäen huomaamaan toisessa kaikenlaisia ärsyttäviä piirteitä...
Kaukana kotoa, irti arjen haasteista on mahdollisuus (ja uhka) tutustua rinnallakulkijaan uudelleen. Pikaiset kohtaamiset arjessa (tänä aamuna viisi minuuttia, töiden jälkeen peräti kymmenen, iltamyöhäisestä on toiveita yhteiseen aikaan, mutta kun tuo murkkukin valvoo niin pitkään ja haluaa seurustella kanssamme...) sallivat ohikulkemisen ja -katsomisen. Toimitamme kiireisesti yhteiset asiat, sovimme aikatauluista ja muistuttelemme toisiamme. Illan tullen uuvahdamme television ääreen, keskustele siinä sitten. Vieri vieressä, silti välillä niin kaukana toisistamme.
Mutta matkalla! Kymmenien kilometrien kävelyt käsi kädessä, hermoja kiristävät eksyilyt metroverkostossa, henkeäsalpaavat näkymät, pitkät illalliset, lentokentän ainokaisessa pallotuolissa yhdessä mykkyrässä nukkuminen, kinastelu välttämättömistä nähtävyyksistä ja ajankäytöstä, hotellihuoneen aamuinen hiljaisuus ja kiireettömyys - kevätaamun kalpeassa valossa katson vierellä nukkujaa. Hän hymyilee jo ennen kuin avaa silmänsä. Olemme yhä me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti