Vilkaisen autoa ajaessani taustapeiliin. Takapenkillä tyttö on laskenut kirjan hetkeksi syliinsä. Kevätaurinko on pisamoinut tyttären nenän, mutta otsa on huolestuneesti rypyssä: "Äiti, yks kaveri sanoi, että maailmanloppu tulee tänä vuonna..."
Olen iloinen, että hän kertoo huolensa minulle. Seitsemänkymmentäluvun lopulla odotin ystäväni kanssa maailmanloppua kerrostalon rappukäytävässä hiljaa, käsi kädessä. Olimme löytäneet rapusta lappusia, joissa maailman loppumisen tarkka aika oli kerrottu.
Ensimmäisessä rannekellossani oli punainen nahkaremmi. Tuijotimme viisareita hämärässä. En muista ihmetelleeni, mikseivät vanhempamme olleet maininneet meille mitään maailman loppumisesta. Ehkä he eivät olleet halunneet huolestuttaa meitä, tuumailin. Maailmanlopun ajankohdan mentyä ohi avasimme vaitonaisina painavan oven. Ulkona kaikki tuntui jatkuvan niin kuin ennenkin.
Nyt tyttö vaikuttaa herkemmältä ja huolestuneemmalta kuin vuosi sitten, jolloin kuuntelin tuttavaperheen kymmenvuotiaan pojan aloitetta pian koittavasta maailmanlopusta. Tuolloin pojan 7-vuotias pikkusisko keskeytti nopeasti ja topakasti moisen pelotteluyrityksen: "Kuulehan nyt, sellaisia maailmanloppuja on ollut vaan ennen vanhaan!"
Muistelemme yhdessä tarinaa Nooan arkista. Tytär ottaa itse puheeksi sateenkaaren Jumalan merkkinä. Sitä ei juuri nyt näy, mutta se on merkkinä lupauksesta ja herättää toivon. Rypyt lapsen otsalla siliävät nopeasti ja hän uppoutuu jälleen kirjaansa.
Jään huolestuneena miettimään, olenko siirtänyt omat ahdistukseni lapselleni. Mietin omaa, synkkyyteen taipuvaista mieltäni ja muistan erityisesti nuorena tuntemaani epätoivoa. Kunpa osaisin välittää lapselleni toivon sanoja ja uskoa tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti