Tyttö istuu keittiötikkailla, antaa hiustensa valahtaa kasvoilleen ja puhaltaa ne sitten sivuun. Tämä kaikki hassuin ilmein höystettynä ja kikatuksella kuorrutettuna. "Paljon iloa otsatukasta!" hän toteaa hilpeänä esityksensä päätteeksi.
Hetken kuluttua kuuluu television äärestä laulukisakatsomosta huuto: "Mitä on parsamainen into? Tuomari sanoi äsken, että esiintyjällä oli parsamaista intoa!" Varsamaista intoa pursuava tyttäreni lienee kuullut väärin, mutta sanonta otetaan heti monikäyttöisenä arjen palvelukseen. Tunnen esimerkiksi siivoamiseen lähinnä parsamaista intoa ja ihmettelenkin, kuinka vähän puhutaan kotitöistä downshiftaamisesta (eli leppoistamisesta), jota olen harrastanut jo pitkään.
Ehkä parsamaisuuteni paistaa jo välillä töissäkin, koska siellä murrosikäinen piti minulle juuri kiukkuisen aikuisväestön toimintaa kritisoivan puheen, jossa totesi mm: "Turha kuvitella, että me teidän vaippoja vaihdetaan sitten kun vihanneksina makaatte." Katsoin häntä: pientä, äkäistä, sitkeää versoa, jonka sisällä elämä tempoilee moneen suuntaan ja mietin ikkunalaudalla valoa kohti kurkottavia auringonkukan taimia. Pitäisiköhän niille jo väsätä jonkinlaiset tuet vai pysyvätkö itsekseen pystyssä? Koska ne mahtavat olla valmiita istutettaviksi pihamaalle? Pärjäävätkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti