Maailmanloppuja

Vilkaisen autoa ajaessani taustapeiliin. Takapenkillä tyttö on laskenut kirjan hetkeksi syliinsä. Kevätaurinko on pisamoinut tyttären nenän, mutta otsa on huolestuneesti rypyssä: "Äiti, yks kaveri sanoi, että maailmanloppu tulee tänä vuonna..."

Olen iloinen, että hän kertoo huolensa minulle. Seitsemänkymmentäluvun lopulla odotin ystäväni kanssa maailmanloppua kerrostalon rappukäytävässä hiljaa, käsi kädessä. Olimme löytäneet rapusta lappusia, joissa maailman loppumisen tarkka aika oli kerrottu.

Ensimmäisessä rannekellossani oli  punainen nahkaremmi. Tuijotimme viisareita hämärässä. En muista ihmetelleeni, mikseivät vanhempamme olleet maininneet meille mitään maailman loppumisesta. Ehkä he eivät olleet halunneet huolestuttaa meitä, tuumailin. Maailmanlopun ajankohdan mentyä ohi avasimme vaitonaisina painavan oven. Ulkona kaikki tuntui jatkuvan niin kuin ennenkin.

Nyt tyttö vaikuttaa herkemmältä ja huolestuneemmalta kuin vuosi sitten, jolloin kuuntelin tuttavaperheen kymmenvuotiaan pojan aloitetta pian koittavasta maailmanlopusta. Tuolloin pojan 7-vuotias pikkusisko keskeytti nopeasti ja topakasti moisen pelotteluyrityksen: "Kuulehan nyt, sellaisia maailmanloppuja on ollut vaan ennen vanhaan!"

Muistelemme yhdessä tarinaa Nooan arkista. Tytär ottaa itse puheeksi sateenkaaren Jumalan merkkinä. Sitä ei juuri nyt näy, mutta se on merkkinä lupauksesta ja herättää toivon. Rypyt lapsen otsalla siliävät nopeasti ja hän uppoutuu jälleen kirjaansa.

Jään huolestuneena miettimään, olenko siirtänyt omat ahdistukseni lapselleni. Mietin omaa, synkkyyteen taipuvaista mieltäni ja muistan erityisesti nuorena tuntemaani epätoivoa. Kunpa osaisin välittää lapselleni toivon sanoja ja uskoa tulevaisuuteen.

Tähtipölyä

Viime viikonlopun vietimme Kataja Ry:n järjestämällä parisuhdekurssilla Ylöjärvellä Pappilan perhetalossa. Edellisviikonlopun tiiviin kaksin kiehnäämisen jälkeen iski pelko, että parisuhdettamme uhkaa jo kahdenkeskisen laatuajan yliannostus! Onneksi mies tasoitti tilannetta lähtemällä heti maanantaina viikoksi työreissuun. Nokitin sinkautumalla seurakuntatalolle naisteniltaan kuulemaan mainion Salme Blomsterin luentoa aiheesta "Miten toimia vaikeissa ihmissuhteissa."

Parisuhdekurssilla keskityimme mm. olemassa olevan hyvän merkille panemiseen ja sanoittamiseen sekä toiveiden ja tarpeiden rakentavaan ilmaisemiseen. Kurssi oli työviikon perään raskas kokemus. Työtä parisuhteen hyväksi tehtiin hartiavoimin ja tunteet pinnassa. Lauantai-iltana olimme aivan uuvuksissa, mutta sunnuntain jälkeen mieleni oli levollinen ja innokas. Teimme esimerkiksi sopimuksen yhteisestä viikottaisesta arjen luksushetkestä. Sen sisältö jääköön salaisuudeksi... Lisäksi otimme käyttöön ajatuksen tähtihetken jakamisesta. Kerromme siis toisillemme, mikä toisen teko on tehnyt meidät iloiseksi esimerkiksi aamulla/ illalla/tänään/tällä viikolla.

Kysyn myös lapsilta päivittäin heidän tähtihetkistään. Eilen tyttö oli kiipeillyt puissa kaverin kanssa ja poika selvittänyt uuden skeittireitin. Tänään oli koululla käynyt kirjastoauto (tyttö) ja pikkusisko oli auttanut tiskikoneen tyhjentämisessä (poika). Puhumme siitä hyvästä, mitä meillä on.

Illalla yllätin silti itseni kiukuttelemassa puhelimessa miehelleni siitä, ettei tulostin toimi. Miten helppoa on takertua siihen, mikä ei toimi sen sijaan, että iloitsisi siitä, mikä toimii. Nimim. Jatkokurssin tarpeessa.

Takaisin kartalle

Kaupunkilomailimme miehen kanssa pääsiäisenä. Kahdenkeskinen reissuhan on aina hyvä tapa päivittää parisuhdetta, kuten muitakin ihmissuhteita. Muistan nuoruudesta lomamatkoja hyvän kaverin kanssa. Ympärivuorokautinen yhdessäolo sai yllättäen huomaamaan toisessa kaikenlaisia ärsyttäviä piirteitä...

Kaukana kotoa, irti arjen haasteista on mahdollisuus (ja uhka) tutustua rinnallakulkijaan uudelleen. Pikaiset kohtaamiset arjessa (tänä aamuna viisi minuuttia, töiden jälkeen peräti kymmenen, iltamyöhäisestä on toiveita yhteiseen aikaan, mutta kun tuo murkkukin valvoo niin pitkään ja haluaa seurustella kanssamme...) sallivat ohikulkemisen ja -katsomisen. Toimitamme kiireisesti yhteiset asiat, sovimme aikatauluista ja muistuttelemme toisiamme. Illan tullen uuvahdamme television ääreen, keskustele siinä sitten. Vieri vieressä, silti välillä niin kaukana toisistamme.

Mutta matkalla! Kymmenien kilometrien kävelyt käsi kädessä, hermoja kiristävät eksyilyt metroverkostossa, henkeäsalpaavat näkymät, pitkät illalliset, lentokentän ainokaisessa pallotuolissa yhdessä mykkyrässä nukkuminen, kinastelu välttämättömistä nähtävyyksistä ja ajankäytöstä, hotellihuoneen aamuinen hiljaisuus ja kiireettömyys - kevätaamun kalpeassa valossa katson vierellä nukkujaa. Hän hymyilee jo ennen kuin avaa silmänsä. Olemme yhä me.