Talon välipohjassa, juuri makuuhuoneen kattopaneelien yläpuolella, juoksee öisin hiiri. Heräämme sitä kuuntelemaan muutamana yönä. Täsmällisenä veikkona hiirulainen aloittaa rallin joka yö ennen yhtä. Luonnosta vieraantunut urbaani pariskunta herää sydän pamppaillen: peto vaanii!
Illan tullen mies, sankarini, pystyttää tikapuut ja kiipeää urheasti otsalamppuineen kurkistelemaan välipohjaan. Loukku varustetaan juustolla (kuuleman mukaan suklaa kävisi myös hyvin) ja jäädään odottelemaan. Tytär huomaa aikeemme ja kysyy värisevällä äänellä: "Mitä, puhutaanko täällä hiiren kuolemasta?" Jotenkin vain olo tuntuu syylliseltä...
Jokunen vuosi aiemmin tyttö löysi pihan perältä sulavasta lumikasasta kuolleen hiiren. Oli pääsiäsaika. Hautasimme hiiren luumupuun alle ja taisimme laulaa sille tuutulaulunkin. Lapsi seisoi haudan äärellä pienenä, pulleana ja vakavana kurahousuissaan. Punainen pikkulapio kädessään hän tuumaili: "Niin monentenako päivänä se nousee kuolleista? Minä tulen joka päivä katsomaan, joko se on noussut!"
Viime yönä välipohjassa temmeltäneen hiiren rapina loppui lyhyeen. Hautasimme hiiren luumupuun alle. Taidan aavistaa, mistä tänään keskustelemme iltarukouksen aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti