Isovanhempani joutuivat viikon sisällä kumpikin kotoaan sairaalaan. Olimme juuri käyneet katsomassa mummoani osastolla, kun näimme ambulanssin mummolan talon edessä ja niin myös pappa joutui sairaalaan. Aina tavatessani heitä ymmärrän olevani etuoikeutettu, kun saan vielä pitää mummoni ja pappani ja lapseni saavat tuntea isoisovanhempansa.
Ambulanssi mummolan ovella ja isomummo sairaalapyjamassa mietityttivät tytärtä. "Toivottavasti isomummo ja isopappa ei vaan kuole", hän totesi kyyneliä silmissään. Keskustelimme siitä, että kukaan ei täällä maan päällä elä ikuisesti, ja että isomummo ja isopappa ovat saaneet elää pitkät ja vaiherikkaat elämät. En minäkään silti millään heistä luopuisi.
Tyttären kaveri oli yökylässä ja kertoi aamiaisella, että hänen vaarinsa on juuri kuollut. Sanoin olevani pahoillani. Tyttö katsoi minuun vilpittömän hämmästyneenä ja totesi: "Miksi ihmeessä? Eihän se sinun syysi ole!" Kerroin, että näin on tapana sanoa, kun jonkun läheinen on kuollut. Sillä tavalla ilmaistaan, että ymmärretään, että toinen on surullinen ja halutaan lohduttaa häntä. Ja että sanonta saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta ihmisten on vaikea keksiä, mitä sanoa, kun on kyse niin suuresta asiasta. "Ahaa", tyttö sanoi, "hyvä tietää!" Hän jatkoi aamupalan syöntiä mietteliäänä ja minun sydäntäni riipaisi hänen menetyksensä.
"I think you die when you run out of your birthdays", totesi ystäväni pieni poika keväällä. Ihminen kuolee, kun hänen syntymäpäivänsä loppuvat. Miten viisaasti sanottu, ja miten lohdullista on, ettemme tiedä (syntymä)päiviemme määrää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti