Pojan kesätyö loppui. Hän totesi töistä tultuaan, että radiosta oli työmatkalla tullut viimeiseen työpäivään sopiva kappale, Apulannan Armo, jossa lauletaan: "Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista..." Että voikin olla myönteinen asenne työntekoon! Olen niin ylpeä hänestä.
Työteliäs miehenikin aloitti kesälomansa tarmokkaasti. Ensimmäisenä loma-aamuna herätti kello koko porukan kahdeksalta ja lähdimme viettämään laatuaikaa Koukkujärven kaatopaikalle. Juoksujalkaa lajittelimme peräkärryllisen metalliromua, pahveja, maalijätteitä ynnä muuta asiankuuluviin kontteihin ja lavoille. Kaikenlaista kiinnostavaa näyttivät ihmiset pois heittäneen, ja oikein harmitti, etteivät kaatopaikat ole niin kuin omassa lapsuudessani, jolloin pääsimme siskon kanssa papan mukana kaatopaikkareissuun ja takaisin tullessamme oli pakettiautokuorma toisinaan isompi kuin mennessämme.
Pappa oli kierrätyksen ehdottomia edelläkävijöitä. Meidän lasten mielestä paras kaatopaikkalöytö oli traktorin sisäkumi, josta oli iloa vuosikausiksi. Koko kulmakunnan lapset mahtuivat uimaan samalla uimarenkaalla ja sen päältä hypittiin huimia pomppuja järveen lapsuuden kesinä, jolloin aurinko paistoi aina. Muistan, kuinka innolla pyöritimme valtavaa rengasta rantaan hiekkatie pölisten ja kuinka hyvä sen päällä oli istua mummolan pihassa uintiretken jälkeen syömässä papan vastasavustamia muikkuja...
Mutta enää eivät pääse lapset kaatopaikalle konttailemaan ja löytöjä tekemään, kuten eivät myöskään keskenään uimaretkille. Miten ihmeessä selvisimme hengissä lapsuudestamme? Valvommeko nykyään lapsiamme liikaa? Tytär opasti minut metsän halki kulkevalle oikopolulle ja olin oitis varoittelemassa häntä kulkemasta polkua koskaan yksin, ja muistuttamassa, että vieraiden mukaan ei saa lähteä, ja jos joku yrittää napata hänet mukaansa, pitää huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähtee..."Höh", totesi tyttäreni, "jos joku yrittää minut siepata, niin minä kutitan!" Voi minun pikkuistani! Varjele, Isä hänen kulkuaan.
Tuossa tytär kantaa apunamme liian suuret työhanskat kädessään tomerana talonreunuskiviä. Koko ajan hän tarinoi ja selvittää jotakin ja työ sujuu siinä sivussa meiltä vanhemmiltakin keveästi kuin leikki. Kivenpyörittäjien ahkeroidessa muistuu mieleeni kaksi tapausta. Ensimmäinen on alakoulusta. Luokkakaverini myöhästyi koulusta puoli päivää, koska oli koulumatkalla löytänyt hienon kiven, jonka halusi ottaa mukaan ja jota pyörittäessä matka ei edennyt aivan tavanomaista tahtia. Vahtimestarimme moitti häntä ja kysyi, miksei hän ottanut valtavaa murikkaa mukaansa pyöriteltäväksi vasta kotiin palatessaan. "En minä voinut sitä jättää, se oli niin hieno, että joku olisi voinut sen ottaa", totesi poika.
Tytär oli noin kolmivuotias, kun olimme seurakuntatalossa Sanan ja rukouksen illassa. Paikalle oli kannettu kasa eri kokoisia kiviä, ja illan puhuja kehotti kutakin ottamaan sieltä oman syntikivensä ja tuomaan sen alttarille. Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, oli pikkuinen tyttömme hakenut joukosta suurimman kiven ja lähtenyt vaivalloisesti kantamaan sitä kohti alttaria. Mitä hän mahtoi mielessään miettiä...
Nyt lähden tästä laiskottelemasta miehen seuraksi kantamaan lisää kiviä. Enää neljätuhatta kiloa, hän kävi äsken ilmoittamassa. Jaettu työn ilo on paras ilo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti