Kivityö pihamaalla jatkuu. Koska tytär on huomannut, miten kivaa on pestä kiviä painepesurilla, saan keskittyä lempipuuhaani, kivien kärräämiseen kottikärryillä. Saparopäinen, saapasjalkainen tyttö seisoo tukevassa haara-asennossa ja ruiskuttaa tomerana painepesurilla valtaisaa kivikasaa. Minä kärrään kiviä lähes puhkiruostuneella kärryllä, mies asettelee murikat huolellisesti sopiviin kolosiin. Samaan aikaan 17-vuotias vapaaherra makaa puutarhatuolissa kirjoitellen jotakin salamyhkäistä mustakantiseen muistikirjaansa. Ehkä siitä, kuinka hänen on vaikea keskittyä taiteellisiin pyrkimyksiinsä moukkamaisen perhekunnan kolistellessa aivan korvan juuressa ymmärtämättä luovuuden tuskaa.
Yläkoululaisten kanssa olimme minuuden markkinoilla. Jokaiselle jaettiin summamutikassa viisi lappua, joissa luki ominaisuuksia. Niistä sai pitää heti ne, joiden katsoi sopivan itseensä ja loppuja sai yrittää vaihtaa muiden kanssa kääntöpuoli päällepäin. Lappu, jossa luki KAUNIS palautui kouraani yhä uudelleen, se ei kelvannut kenellekään. Lopulta lappunen jäi minulle. Aika monta naurunpyrskähdystä lappuseni saikin aikaan, kun esittelimme muille ominaisuutemme perustellen ne. Sanoin, että tiedän olevani kaunis, koska mieheni on sanonut minulle niin!
Kauneudesta virisi pitkä keskustelu erään tyttöryhmän kanssa. He pohtivat, missä iässä olivat alkaneet suhtautua omaan ulkonäköönsä kriittisesti. Kuudennella luokalla se oli, he tuumivat. Yläkouluun siirryttäessä se viimeistään tapahtui, sitä ennen oli oltu kauniita, mutta sitten yhtäkkiä olikin nenä liian leveä, vatsa pömppö, hiukset lättänät tai muuta katastrofaalista. Sitten kerätään kehuja sosiaalisessa mediassa: "Mä näytän ihan kamalalta!" Eräs tytöistä puhui sisäisestä kauneudesta ja siitä, että se näkyy kyllä uloskin päin. Ajatus sai empivää kannatusta.
Löydän tyttären koulukirjan välistä lapun, johon on oman kämmenenkuvan sisään pitänyt kirjoittaa itseensä liittyviä asioita. Tyttären sanoja ovat mm. ILOINEN, SÖPÖ ja HYVÄ KIROITTAMAAN. Tutkimme lappua miehen kanssa illalla ja olemme iloisia siitä, millaisena hän itsensä näkee. On kuin olisimme jossakin onnistuneet. Murrosikää odotellessa...
Aamuradiosta kuulen, että Suomeen ollaan tuomassa amerikkalaistyyppisiä lasten kauneuskilpailuja. Ajatus lasten laittamisesta paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella järkyttää minua. Muistan lapsena siskon kanssa leikkineeni missikisoja, jotka päättyivät aina ratkaisemattomasti, koska vanhempiemme mielestä olimme yhtä kauniita. Kerran vaadimme lippuäänestystä, jotta asia vihdoin ratkeaisi lopullisesti, mutta saimme molemmat yhden äänen kauniilta ja viisailta vanhemmiltamme. Tasapeli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti